Muropaketin sarjassa arvostellaan kahdeksan suurinta ja tunnetuinta video- tai tietokonepeliin perustuvaa elokuvaa. Uusi arvio on luvassa aina sunnuntaisin. Sarjan lähestyessä loppuaan tartumme yhteen ensimmäisistä ja kuuluisimmista pelileffoista, vuoden 1995 Mortal Kombatiin.
Vuonna 1992 käynnistynyt Mortal Kombat on yksi historian pitkäikäisimmistä pelisarjoista ja yksi kuuluisimmista kamppailupeleistä. Hurmeisella väkivallalla kilpailijoistaan erottunut pelisarja oli ilmeinen valinta myös yhdeksi ensimmäisistä pelien elokuva-adaptaatioista, ja siksi New Line Cinema tuotti jo 1990-luvun puolivälissä ensimmäisen Mortal Kombat -leffan.
Ohjaajaksi valittiin juuri uransa aloittanut Paul W.S. Anderson (tässä elokuvassa ilman nimikirjaimia), jolle vuoden 1995 Mortal Kombat oli ensimmäisen suuremman luokan ohjaustyö. Ikävä kyllä Andersonin ura ei siihen jäänyt, vaan hän vastasi myös viime viikolla arvostelemastani Resident Evilistä (2002) sekä tulevasta Monster Hunter -pelisarjan leffaversiosta.
Mortal Kombatin katsottuani on pakko sanoa, etten ymmärrä sen paremmin kuin ennenkään, miksi Anderson palkataan ohjaamaan yhtään mitään. Kaikki elokuvan ongelmat eivät suinkaan johdu ohjaajasta, mutta hänen otteensa ei ainakaan auta asiaa lainkaan.
Mortal Kombatin idea on tosin houkuttelevan yksinkertainen: kerran sukupolvessa järjestetään kuolevaisten taistelijoiden välinen turnaus, joka ratkaisee maailman kohtalon.
Elokuva käynnistyykin sillä, että velho Shang Tsung (Cary-Hiroyuki Tagawa) houkuttelee ja/tai huijaa luokseen taistelijoista etevimmät, jotka sitten usutetaan hutkimaan toisiaan ylidramaattisten dialogikohtausten välissä. Mukaan on haalittu joukko Mortal Kombat -peleistä tuttuja hahmoja, joilla kaikilla on jokin enemmän tai vähemmän olematon syynsä olla mukana kamppailuissa.
Ja siinä se elokuva sitten olikin. Verrattuna vuotta aiemmin ilmestyneeseen Street Fighteriin (1994), Mortal Kombatin juoni on suorastaan naurettavan simppeli – ja siitä huolimatta Anderson ei onnistu pitämään lankoja käsissään edes elokuvan puolitoistatuntisen keston ajan.
Mortal Kombat on nimittäin epäkoherentti ja typerä tekele, joka tasapainoilee erittäin hatarasti tahattoman hauskuuden ja pitkäveteisen kidutuksen välillä.
Dialogi on puisevaa, näyttelijätyö mitäänsanomatonta tai surkeaa ja Andersonin ohjaus niin kehnoa, että edes taisteluista ei saa mitään irti. Mortal Kombatissa on tarkoitus olla kyse kamppailuista, mutta taistelukohtaukset ovat hitaita, mielikuvituksettomia ja kömpelösti kuvattuja.
Heti alkuun käy myös selväksi, että tämä on poikkeuksellisen ruma elokuva.
Paitsi että CG-tehosteet (joita on paljon) ovat auttamattoman vanhentuneet, ovat ympäristöt ankean pimeitä ja koko visuaalinen ilme halvan näköinen. Ehdoton pohjakosketus on nelikätinen örkki Goro (Kevin Michael Richardson), joka näyttää naurettavan kömpelöltä. Vaikea uskoa, että sama tuotantoyhtiö oli jo viisi vuotta aiemmin tuonut Turtlesit ihan onnistuneesti valkokankaalle.
Tarinallinen ”huippu” taas saavutetaan Johnny Cagen (Linden Ashby) mitellessä Scorpionia (Chris Casamassa) vastaan: taistelun tapahtumapaikka, konteksti ja sijainti tarinassa jäävät lopulta täysin auki. (Oliko Scorpion edes mukana koko turnauksessa? Ja jos oli, miksi tämä taistelu alkoi jossain random metsässä? Ja mitä Cage ylipäätään teki siellä? Mitä merkitystä tällä on tarinan kannalta? Mitä tässä elokuvassa tapahtuu?)
Mortal Kombatin järjettömyyttä on helppo lähteä rinnastamaan Street Fighteriin, mutta jälkimmäinen piti sentään vahvasti kiinni överistä camp-tyylistään ja viihdytti one liner -vitseillään. Mortal Kombat taas, kuten monet muutkin Andersonin elokuvat, ei osaa päättää ollako kehno tahallaan vai vahingossa.
Lopputuloksena on teos, jonka katsominen on vuoroin epämiellyttävää ja vuoroin pitkästyttävää. En muistan milloin viimeksi taistelu maailman kohtalosta olisi tuntunut näin läpeensä turhalta sekoilulta. Tulisi edes maailmanloppu, niin ei tarvitsisi kuulla enää yhtään halpaa mättötehostetta – tai sitä helvetin teknojumputusta, joka nyt soi päässä sitten loppuvuoden ajan.
MORTAAAL KOMBAAAAAT!!!
”Tyhjänpäiväistä paskaa turhien elokuvien kaatopaikalta. Ei silti niin huono kuin Max Payne.”
Viimeisenä käsittelyyn joutuu Super Mario Bros (1993). Sen arvio julkaistaan Muropaketissa 1.12.2019. Sarjan aiemmat arviot voit lukea alta:
Lue koko artikkeli: https://muropaketti.com/elokuvat/elokuvauutiset/videopelileffojen-kalkkunat-ja-klassikot-7-8-mortal-kombat/