Dungeons & Dragons: Dark Alliance on monotonisen tylsä toimintarymistely, joka ei viihdytä millään osa-alueella.

Julkaisupäivä: 22.6.2021
Studio: Tuque Games
Julkaisija: Wizards of the Coast
Saatavilla: PC (Windows, testattu), PlayStation 5, Xbox Series X/S, PlayStation 4 & Xbox One
Pelaajia: 1-4
Ikäraja: 16
Peliä pelattu arvostelua varten: 17 tuntia

Vuosituhannen vaihteessa konsoleille julkaistu Baldur’s Gate: Dark Alliance on monien pelaajien rakastama Diablo-klooni, joka teki monta asiaa oikein. BioWaren kehutun roolipeliklassikon nimellä ratsastaneelle sivuprojektille on sittemmin odotettu kuumeisesti jatkoa, vaan ei ehkä aivan tällaista.

Parin vuosikymmenen takaisen pelisarjan henkisenä jatkona toimiva Dungeons & Dragons: Dark Alliance ei kajoa ainoastaan nimeen, vaan vaihtaa myös genren isometrisestä luolastomätöstä kolmannen persoonan toimintarymistelyksi. Juonellisesti peli lainaa palkitun fantasiakirjailija R. A. Salvatoren Icewind Dale -trilogian maailmaa ja seuraa perin tuttuja hahmoja näiden pyrkiessä kukistamaan Icewind Dalessa lymyilevän pahuuden.

Isosta kirjailijanimestä huolimatta Dark Alliancen tarinaan ei kannata pedata toiveitaan, sillä toteutus jää kauaksi mieleenpainuvasta. The Crystal Shard -kirjan jälkeen sijoittuvat tapahtumat lähettävät tutun sankarinelikon kitkemään jäljelle jääneet pahuuden rippeet, joita pelissä edustavat kunkin luvun loppupomot. Erilliset minikampanjan nojaavat jossain määrin huumoriin, mutta keveys onkin sitten ainoa piirre, joka kerronnasta ylipäätään jää mieleen.

Vaan eipä se pelattavuuskaan tuo juuri sen enempää helpotusta.

Dungeons & Dragons: Dark Alliance on pelattavissa yhteistyössä maksimissaan neljän pelaajan kesken, ja jotta pelistä saisi ylipäätään minkäänlaista nautintoa, on kimppapelaaminen miltei elinehto. Tämä ei tosin suinkaan johdu erinomaisesta coop-toteutuksesta, vaan yksinkertaisesti siitä, että kaverin kera koko paskaa sietää aavistuksen paremmin.

Yksittäiset kampanjat on jaettu kolmeen noin parinkymmenminuuttiseen tehtävään, jotka ovat kaikki tylsiä putkijuoksuja. Tasaisin väliajoin eteneminen tyssää vihollisiin, joita edustavat fantasiagenren tutut örkit, hiisit, kääpiöt ja muut epäkuolleet. Pelin luonteen vuoksi valtaosan taisteluista voi tosin ohittaa kokonaan ja kiitää suoraan tehtävän päätteeksi odottavalle minipomolle. Tämä tekee myös kenttiin ripotelluista vaihtoehtoisista leirialueista melko turhia, sillä lenkki on harvoin kovin pitkä. Välitallennusten virkaa ajavat nuotiot täyttävät muutoin hahmojen juomaputelit täyteen, mutta nollaavat samalla kentän päätteeksi saatavan loottikertoimen.

Vastustajat sivuuttaessa menettää toki kaiken kentistä saatavan lootin, jos niitä ei ole kertaalleen käynyt tehtävän aikana jo noukkimassa. Varusteiden lisäksi tasoista saa kykyjen päivittämiseen tarvittavaa rahaa sekä aseiden parantamiseen vaadittuja kristalleja. Noukitut kamppeet eivät kuitenkaan saavu välittömästi käyttöön, vaan aina tehtävien päätteeksi tuskallisen pitkän (ja skippaamattoman) tulosruudun jälkeen. Ja kuten genrelle on niin kovin tyypillistä, kaikki on tietenkin värikoodattu surkeasta parhaaseen, joiden erot jäävät varsinkin alhaisemmilla vaikeustasoilla täysin mitättömiksi.

Varsinainen pelattavuus on niin ikään tylsää nappien hakkaamista, joka muuttuu vaikeustasoa nostaessa ainoastaan nappien hakkaamisen kestävyyskisaksi. Eikä mättäminen siitä monipuolistu ensimmäisen tehtävän jälkeen.

Kullakin hahmolla on toki tasonnousun myötä avattavia kykyjä, jotka lisäävät lyöntikombinaatioiden määrää. Erilaisten vihollistyyppien vähyys ja täysin onneton tekoäly huolehtivat kuitenkin siitä, ettei moisiin tarvitse edes koskea. Varsinkin moninpelatessa vastustajat jäävät usein vain seisomaan paikoilleen, eivätkä reagoi, vaikka näitä hakkaisi. Monet pomoistakin kaatuvat ilman minkäänlaisia ongelmia, kun ne eivät voi reagoida mitenkään jatkuvien lyöntien ikeessä. Ainoa haaste korkeimmilla vaikeustasoilla syntyykin siitä, että jos viholliset onnistuvat iskemään, tappavat osumat usein kerrasta.

Ja ettei peli päästäisi pelaajiaan vain liian helpolla, mahtuu joukkoon myös liuta etenemisen pysäyttäviä bugeja. Moninpelatessa kaverin kyvyt lakkasivat toistuvasti toimimasta, eivätkä ne tulleet takaisin kuin uudelleen liittymällä. Toisella kertaa läpäistyä tehtävää ei laskettukaan toiselle viimeistellyksi, kun taas erään lopputaistelun yhteydessä itse pomo katosi kokonaan, jolloin tehtävän joutui aloittamaan alusta.

Dungeons & Dragons: Dark Alliancella ei ole juurikaan pelastavia tekijöitä, vaan kaikki on toteutettu paremmin ja mielekkäämmin melkein missä tahansa muussa pelissä. Jos Drizztin, Catti-brien ja kumppaneiden kutsu käy silti jostain syystä houkuttelemaan, ota mukaan kärsimään edes kaveri tai pari – ilman niitä tätä ei kannata missään nimessä kokea.

DUNGEONS & DRAGONS: DARK ALLIANCE

”Monotonisen tylsä, buginen ja kaikin puolin karmea toimintamättö ei parane edes kaveriporukalla.”

Lue koko artikkeli: https://muropaketti.com/pelit/peliarvostelut/arvostelu-dungeons-dragons-dark-alliance-on-peli-joka-ei-toimi-oikein-millaan-tasolla/