Arvostelu: Le Mans 66 on viiden tähden laatuelokuva – Kiitos kuuluu Matt Damonille, Christian Balelle ja James Mangoldille

Matt Damon ja Christian Bale ovat kaksoistähtijärjestelmä, jonka ympärillä kiertää tolkuttoman viihdyttävä Le Mans 66 – täydellä teholla.

Ensi-ilta: 15.11.2019
Alkuperäisnimi: Le Mans 66
Ohjaus: James Mangold
Käsikirjoitus: Jez Butterworth, John-Henry Butterworth & Jason Keller
Pääosissa: Christian Bale, Matt Damon, Caitriona Balfe, Jon Bernthal, Ray McKinnon & JJ Feild
Pituus: 153 minuuttia
Ikäraja: K12

Elokuva voi vangita katsojan mielenkiinnon monella tavalla. Se voi esimerkiksi tiputtaa meidät kahtasataa kiitävän kilpa-auton keulalle. Kädethän siinä hikoaa. Vasta sen jälkeen näytetään kyseisen auton kuljettaja. Siinä on kaksi kuvaa, jotka selittävät itse itsensä ja samalla koko elokuvan. Pitäisi päästä eteenpäin niin maan perusteellisen lujaa, mutta se onnistuu vain jos oikeassa autossa on oikea ihminen. Tähän kaikkeen kuluu vain muutama minuutti.

Tosin sen verran aloitus hämää, että autojen ja kilpa-ajamisen sijaan Le Mans 66 – täydellä teholla on kertomus miesten välisestä ystävyydestä ja kilpailusta. Vieläpä perhanan hyvä sellainen. (Leffan koko nimi on sen verran kömpelö, että en sitä tämän enempää toistele.)

Nuo miehet ovat Carroll Shelby (Matt Damon) ja Ken Miles (Christian Bale). He ovat molemmat kilpa-ajajia ja autovelhoja, miehiä jotka puhuvat vähän ja tekevät paljon.

Heitä yhdistää sekin, että kumpikin on kehnossa jamassa. Shelby huseeraa autokauppiaana, Miles rasvamontussa. Tarvitaan katalyytti, kolmas osapuoli joka potkaisee tarinan liikkeelle.

Sellaisena toimii Ford Motor Company, jolla 1950-luvun lopulla meni kehnosti. Siellä on paljon pukuihin kahlittuja ukkoja, jotka ottavat pataan kilpailijoilta. Jotain tarttis keksiä ja Mad Men -henkinen Lee Iacocca (Jon Bernthal) keksii, että se jokin voisi olla Ferrari.

Ferrari on kaikkea mitä Ford ei ole. Tyylikäs, uniikki ja ennen kaikkea haluttu. “Kaikki tulevat muistamaan Enzo Ferrarin, mutta kukaan ei muista, kuka valmisti eniten autoja”, tiivistää Iacocca.

Vaan miten Fordista saadaan Ferrari? Ehkä italialaiset voisi ostaa pois kuljeksimasta tai sitten voisi ajaa Le Mansin 24 tunnin kilpailussa kovempaa kuin he. Molempia kannattaa kokeilla!

Tämä kaikki on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty, ja näiden vaikeuksien seuraamisesta on Le Mans 66 tehty. Elokuvan jännitys rakentuu toisiinsa linkittyvistä pienistä jännitysnäytelmistä ja minidraamoista. Kun yksi loppuu, toinen alkaa. Siirtymät niiden välillä ovat kuin kilpakuskin vaihteenvaihtoja, joissa jalka nousee aivan hetkiseksi kaasulta, mutta mitään taukoa ei edes huomaa, koska silmänräpäyksessä paahdetaan taas eteenpäin hurjaa kyytiä.

Hierotaan vähän kauppaa: JÄNNÄÄ. Testataan uutta jarrusysteemiä: JÄNNÄÄ. Ollaan pomon huoneessa ja koko tulevaisuus on vaakalaudalla: JÄNNÄÄ. Tai jos dialogi on tylsää, kannattaa panna vuoropuhelu tapahtumaan jännässä paikassa eli esimerkiksi maantiellä ihan liian kovaa hurjastelevaan farmariautoon.

Huomasin, että olin kirjoittanut muistiinpanoihin hyvin yksinkertaistenkin kohtausten perään “JÄNNÄÄ”. Se on hyvä merkki!

Tietyllä tavalla tarkasteltuna Le Mans 66:ssa ei ole mitään originellia. Katsojalle on koko ajan selvää, missä mennään ja mitä tapahtuu. Se pätee sekä mikro- että makrotasolla, kuvien välisistä leikkauksista käsikirjoituksen näytösrakenteeseen saakka.

Leffa tuntuu oikein nautiskelevan siitä, miten selkeästi se on rakennettu. Otetaan esimerkiksi päätarinan käyntiin polkaiseva käännekohta, jossa Shelby kertoo, miten vaikeaa on voittaa Le Mans. Musiikki paisuu ja kamera seuraa tiukasti Damonin kasvoja, kun hän alleviivaa sitä, että voittoa ei voi ostaa.

Kyllä siinä hitaampikin katsoja aavistaa, että nyt muuten kerrottiin koko elokuvan olennaisin kysymys: mitä asioita ei voi rahalla hankkia?

Mutta tiedättekö mitä? Välillä katsojan kädestä pitely on ihan ok, kun se tehdään näin himpuran taitavasti. Joskus askelmerkkien seuraaminen on vain nautinnollista, samalla tavalla kuin 4/4-tahtilajissa backbeatin mukana etenevä boogie on nautinnollista, vaikka se onkin myös yksinkertaista ja ennustettavaa.

Nimensä huomioiden Le Mans 66:ssa on kilpa-ajamista vähemmän kuin voisi luulla. Enemmän sitä kiinnostavat miehet ja heitä näyttelevät tähdet.

On oikeutettua puhua tähdistä näyttelijöiden sijaan, sillä kumpikin pääosa on sopusuhtainen sekoitus roolia ja siihen valittua henkilöä. Christian Bale on täydessä hurmurimoodissa, brittiaksentti paksuna ja temperamentti äkkivääränä. Hän tulkitsee Milesiä ihmisenä, joka ehtii polttaa sillat jo ennen kuin on ylittänyt ne. Matt Damon keskittyy intensiivisesti siihen, mitä Carol Shelbyn täytyy saavuttaa ja vaihtelee tarpeen mukaan hymyilystä hermostuneisuuteen.

Molempia katsoessaan muistaa katsovansa sekä roolihahmoa että tämän näyttelijää, ja se tuntuu hyvältä. Erityisen hyvältä tuntuu katsoa heitä yhdessä, huippukohtana tarkoituksellisen surkuhupaisa tappelu, jossa kaksi setää vääntää pystypainia ja hengästyy ennen kuin matsi ehtii kunnolla edes alkaa.

On tässä elokuvassa kilpa-ajamistakin, ei huolta. Silloin kuin ajetaan, se näyttää ja kuulostaa hyvältä. Kamera käy toistuvasti vilkuilemassa ohjaamoon ahtautunutta Milesiä, joka hihkuu riemuissaan “COR BLIMEY!” ja “COME ON, GIRL!”

Kertomuksen huipennus eli nimessä mainittu Le Mansin kisa vuonna 1966 vie hyvän aikaa leffan lopusta, ja millainen kisa se onkaan.

Elokuvan toteutus on ammattitaitoinen mutta persoonaton. Efektit ovat virheettömiä ja pistivät silmään ehkä yhden kerran. Ne siis palvelevat tarinaa täydellisesti, oli temput tehty sitten kameran edessä tai kuvausten jälkeen tietokoneella.

Phedon Papamichaelin kamera hakeutuu usein ottamaan lähikuvia kasvoista, Marco Beltramin ja Buck Sanderin musiikki on läskibassoa ja ränttätänttärockia ja käsikirjoituksesta kertoo kaiken tarpeellisen se, että krediitti on jaettu kolmeen osaan Jez Butterworthille, John-Henry Butterworthille ja Jason Kellerille.

Ohjaaja James Mangold on saanut kaikki osapuolet hoitamaan hommansa niin hyvin, että lopputulos on aukoton. Kuten hyvästä rintamamiestalosta, ei tästäkään välttämättä ulkopuolelta näe, kuka sen rakensi, mutta eipä sillä ole väliäkään.

Sillä Le Mans 66 on rakennettu hyvin. Niin hyvin, että jopa tarinan coda toimii. Miten harvinaista onkaan, että ison toimintahuipennuksen jälkeen seuraava osio ei tunnu umpilisäkkeeltä, vaan oikeasti toimii rusettina paketin päällä?

Joitain ihmisiä elokuvakritiikkien arvosanat tuntuvat kiinnostavan mahdottoman paljon. Minä annan Le Mans 66:lle viisi tähteä viidestä ja viides tähti on tietoinen statement.

Voin ilomielin väitellä siitä, onko tuossa yksi tai kaksi tähteä liikaa, mutta ihan sama: minä nautin tämän elokuvan katsomisesta suunnattomasti. Le Mans 66 tuskin on suuri tai tärkeä elokuva, mutta se on kiistatta hyvä elokuva, ja välillä sellainen on viiden tähden arvoista.

LE MANS 66

“Le Mans 66 – täydellä teholla on kaverileffa ja autoelokuva, joka rullaa täydellä teholla (…) ensimmäisestä mutkasta viimeiseen suoraan.”

Lue koko artikkeli: https://muropaketti.com/elokuvat/elokuva-arvostelut/arvostelu-le-mans-66/