Toimittajan puheenvuoro: “Naisia ei saisi päästää arvostelemaan Ramboja” – Miesten elokuvat ja naisten elokuvat ja kuka niistä saa sanoa mielipiteensä?

Aiemmin tällä viikolla julkaistu Rambo: Last Blood sai suomalaisilta elokuvakriitikoilta kylmää kyytiä. Arvostelut vastaavasti kirvoittivat lukijoilta yllättäviä, kriitikon sukupuolta koskevia kommentteja ja saivat toimittajamme Helinä Laajalahden pohtimaan, kenellä on oikeus sanoa mielipiteensä fanien suosimasta elokuvasta.

On vuosi 2019. Yli 15 vuotta elokuvista työkseen kirjoittanut toimittaja katsastaa kirjoittamansa elokuva-arvostelun (Rambo: Last Blood) kommenttiosion, pudistaa päätään ja huokaa. Näin ahdasmielisessä maailmassa elämme näennäisen tasa-arvoisessa Suomessakin edelleen.

“Naisia ei saisi päästää arvostelemaan Ramboja. Ei ne niistä tykkää. Rambot on äijäleffoja.”

“Tälle naisarvostelijalle pikku vinkki: Kannattaisi varmaan laittaa se kukkahattu päähän ja mennä katsomaan vaikka ihan naisille suunnattuja leffoja ettei tule paha mieli.”

Kauaksi ei olla nyrkin ja hellan välistä päästy.

Samaan aikaan toisaalla miespuoliset kollegat kirjoittivat hyvin samansävyisiä arvosteluita samasta elokuvasta esimerkiksi Episodiin ja Helsingin Sanomiin. Jopa Rambon luoja, David Morell, kommentoi uuden elokuvan olevan “sekasotku” ja häpeävänsä sitä, että hänen nimensä liitetään siihen.

I agree with these RAMBO: LAST BLOOD reviews. The film is a mess. Embarrassed to have my name associated with it.https://t.co/Yd2G9T7A9A pic.twitter.com/RS0gGHzL5h

— _DavidMorrell (@_DavidMorrell) September 20, 2019

Heidän kirjoituksensa eivät kirvoittaneet sukupuoleen viittaavia kommentteja, vaan palaute oli tasoa:

“Helvetin iso harmi, pelkäsin jotain tällaista mutta toivoin parempaa”.

Sukupuoleen kohdistuva vähättely on naispuolisen toimittajan työssä yhä edelleen arkipäivää huolimatta siitä, kuinka monta työvuotta olisi takana tai kuinka monta muovista leffaukkelia hyllyssä seisoisi.

Herää kysymys: miksi naisen kirjoittamaan tekstiin suhtaudutaan niin kiihkeän negatiivisesti vaikka sisältö olisi sinänsä sama kuin miehen kirjoittaman? Ja toisaalta, mitä ovat nämä miesten ja naisten elokuvat, mitä kommenteissa niin kovasti haetaan?

Otetaan pieni katsaus elokuvan historiaan.

Elokuvan syntyaikana ja pitkään sen jälkeenkin elokuvat olivat pääasiassa miesten tekemiä. Ensimmäisenä naispuolisena elokuvaohjaajana pidetään ranskalaista Alice Guy-Blanchéa, joka teki elokuvia jo 1890-luvulla. Hollywoodissa 1900-luvun alussa vaikuttivat Lois Weber ja Dorothy Arzner, mutta vasta viime vuosikymmeninä naispuoliset elokuvantekijät ovat todella alkaneet nousta mieskollegojensa varjosta.

Pitkän aikaa elokuvan historiassa elokuvat siis kertoivat tarinansa miehisestä näkökulmasta, missä mieshahmo on aktiivinen sankari, naishahmot puolestaan tätä tukevia, passiivisia hahmoja. Tämä peilasi yhteiskunnan senhetkistä todellisuutta.

Koska elokuvat olivat miesten näkökulmasta tehtyjä, siitä kasvoi pitkäksi aikaa normi, jota on kunnolla alettu rikkoa vasta viime vuosikymmeninä. Näiden miesnäkökulmasta tehtyjen elokuvien myötä muutkin kuin mieskatsojat joutuivat eläytymään tuohon maailmaan ja esimerkiksi samaistumaan elokuvan hahmoihin omasta sukupuolestaan riippumatta.

Jokainen meistä hakee elokuvien hahmoista jonkinasteista samaistumisen kohdetta. Sankarin kostaessa vääryyttä valkokankaalla tunnemme oikeudenmukaisuutta ja nähdessämme elokuvan keskeisissä hahmoissa itsemme kaltaisia, hyväksymisen tunne on entistä suurempi.

Nuori katsoja samaistuu helposti elokuvan nuoreen hahmoon, iäkkäämpi vanhempaan, oikeudenmukaisuutta kaipaava sankariin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Michael Haneken ohjaama Amour olisi suunnattu pelkästään eläkeläisille tai Harry Potterit kouluikäisille. Tai ettei muuhun ikä- tai yhteiskuntaryhmään kuuluva osaisi sanoa mielipidettään myös niistä.

Aivan kuin eivät toimintaelokuvatkaan ole pelkästään mieskatsojien omaisuutta.

Amerikkalaisen tutkimuksen mukaan elokuvien yleisöstä nykyaikana yli 50 % on naisia. Minä ja monet sukupuoleni edustajat olemme kasvaneet katsomalla elokuvissa miessankareita ja olemme oppineet henkisesti samaistumaan heihin vaikka he ulkoisesti itsestämme eroavatkin. Silti sydänalassa läikähtää lämpimästi nähdä sankarihahmona välillä nainenkin. Wonder Woman oli erityisen voimaannuttava elokuva monenikäisessä naisseurassa katsottuna.

Karsastan kuitenkin ajatusta jaosta miesten ja naisten elokuviin. Mitä olen elämäni aikana ihmisten kanssa elokuvista keskustellut (mikä on ammattini vuoksi suhteellisen paljon), lähes kaikkien elokuvasuosikit jakautuvat genrerajoista piittaamatta. Itse puolestani olen kasvanut toiminta- ja seikkailuelokuvien parissa, joiden joukosta löytyvät suurimmat suosikkini.

Myönnän: Ramboni olen katsonut vasta hyvinkin aikuisiällä. Mutta tämä johtuu siitä, että nuorena piti aina valita puolensa, olipa kyseessä sitten sarjakuvat (Marvel vastaan DC) tai näyttelijät – nuorisolaisille tiedoksi, että aikoinaanhan vastakkain olivat Sylvester Stallone ja Arnold Schwarzenegger. Minulle se iso juttu silloin oli iso-Arska, Conan, Predator, Commando ja Terminator.

Syltty jäi auttamattomasti Arskan varjoon.

Elokuvista nauttimiseen ei (pornoelokuvia nyt lukuunottamatta) tarvita sukuelimiä. Eikä tarvitse olla edes varsinaista kohderyhmää voidakseen muodostaa näkemästään perustellun mielipiteen.

Elokuvista kirjoittavat työkseen ihmiset, jotka katsovat paljon ja hyvin monenlaisia elokuvia, osaavat sijoittaa näkemänsä kontekstiin niin elokuvan historian, kyseisen genren kuin ympäröivän yhteiskunnankin osalta. Elokuva tekijöineen kommentoi ympäröivää yhteiskuntaa aina jollakin tavalla, se ei koskaan ole täysin puolueeton, siksi myös tämä on hyvä huomioida arvostelua kirjoittaessa.

Kriitikkokin voi olla fani (tuskin meistä kukaan olisi alalla, jos ei elokuviin tuntisi suurta tunteen paloa), mutta virallisesta arvostelusta faneilu pitää osata erottaa ja pyrkiä tarkastelemaan näkemäänsä mahdollisimman objektiivisesti. Lisäksi tarvitsemme kuulla arvosteluissa monenlaisia ääniä.

Siksi esimerkiksi vaatimukset, että elokuva-arvosteluiden pitäisi olla pelkästään fanien kirjoittamia, on vähän sama kuin pyytäisi alkoholistia kuvailemaan suosikkiviinaansa.

Ps. Vastauksena kukkahattu-kommentin jättäjälle: kukkahattua minulta ei ikävä kyllä löydy, mutta kelpaisiko tällainen koirahattu? Vaikka John Wickin ja hänen koiriensa kunniaksi, kun nyt toimintaelokuvista puhutaan.

Lue koko artikkeli: https://muropaketti.com/elokuvat/elokuva-artikkelit/toimittajan-puheenvuoro-naisia-ei-saisi-paastaa-arvostelemaan-ramboja-miesten-elokuvat-ja-naisten-elokuvat-ja-kuka-niista-saa-sanoa-mielipiteensa/