Arvostelu: Birds of Prey on räväkkä ja energinen supersankarileffa, jossa on kaikuja Tank Girlistä, Deadpoolista ja John Wickistä

Suicide Squadin jatkoksi kirjoitettu Harley Quinn -elokuva Birds of Prey seisoo omilla, väkivaltaisen räväköillä ja vahvasti feministisillä jaloillaan. Margot Robbien tähdittämä toimintaelokuva nousee viimeaikaisten DC-elokuvien parhaimmistoon.

Ensi-ilta: 7.2.2020
Alkuperäisnimi: Birds of Prey: And the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn
Ohjaus: Cathy Yan
Käsikirjoitus: Christina Hobson
Pääosissa: Margot Robbie, Mary Elizabeth Winstead, Jurnee Smollett-Bell, Rosie Perez, Ella Jay Basco, Ewan McGregor
Pituus: 109 minuuttia
Ikäraja: K16

DC:n uusimmassa sarjakuvafilmatisoinnissa rähisee räväkkä naisenergia, joka muistuttaa olemassaolostaan Cathy Yanin ohjaaman ja Christina Hobsonin käsikirjoittaman, aikuisille suunnatun toimintaelokuvan joka hetkessä. Harley Quinnin sarjakuvamaisen väkivaltainen emansipaatio huokuu kaikessa sekopäisyydessään voimaannuttavuutena myös elokuvateatterin katsomoon.

Suicide Squadin (2016) mielenkiintoisimmasta hahmosta, Margot Robbien esittämästä Harley Quinnista, kertova elokuva heittää feminisminsä katsojan silmille räkäisesti nauraen. Nimihirviöllä paiskattu Birds of Prey: And the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn on värikäs, ylilyövä, hauska ja erittäin sarjakuvamainen toimintamättö, jonka keskushahmot eivät ole perinteisesti genren elokuvissa nähtyjä naisia. Naisporukka esitetään – sarjakuvahahmoinakin – ihmisinä. Ihmisinä, joiden ajatukset voisivat olla kenen tahansa ja jotka syövät välillä epäterveellisesti, juovat joskus vähän liikaakin, ja jopa sitovat taistelun melskeessä pitkät hiuksensa kiinni.

Vaikka millään ei ole tässä vauhdikkaassa ja väkivaltaisessa perseille potkimisessa paskankaan väliä, niin silti Birds of Prey onnistuu pitämään hahmonsa hämmentävän hyvin emotionaalisesti kiinnostavina.

Elokuvan nimessäkin kaikuva vapautuminen näkyy ja tuntuu vahvana myös elokuvateatterin puolella. Eikä tunne varmastikaan rajoitu pelkästään yleisön naispuolikkaaseen. Samaa voimaantumista voivat kokea myös itsensä mieheksi tuntevat, kun pitkään vähemmistöön sijoitettu yhteiskunnan puolikas alkaa vihdoin ottaa omaa tilaansa myös toiminta- ja sarjakuvaelokuvien puolella.

Birds of Prey sijoittuu kronologisesti Suicide Squadin jälkeiseen aikaan. Harley ja Jokeri ovat eronneet, mikä on särkenyt Harleyn sydämen. Ensimmäistä kertaa elämässään nainen on kunnolla omillaan, ilman kenenkään muun kuin hupaisasti nimetyn lemmikkihyeenansa vaatimuksia. Hän tarvitsee kuitenkin todellisen irtioton eksästään – ja parhaat ideathan saadaan aina humalassa.

Tämän irtioton jälkeen Harley saa peräänsä koko Gothamin niljakkeet, jotka ovat aiemmin pysyneet loitolla pelätessään Jokeria. Yksi näistä on Ewan McGregorin esittämä rikas ja väkivaltainen nilkki Roman Sionis, joka tunnetaan myös nimellä Black Mask. Kuvioon liittyy olennaisesti myös kallisarvoinen timantti.

Birds of Preyn tarina ei kulje lineaarisesti yhdestä pisteestä toiseen, vaan se palailee ajoittain taaksepäin selvittelemään tapahtumien taustoja. Näin Harley liitetään rikkonaisen kronologian kautta pikkuhiljaa osaksi suurempaa kuviota, johon kuuluu kovia kokenut rikosetsivä, mafiaprinsessa, laululintunen ja nuori taskuvaras. Tyylillisesti tämä on oikein onnistunut veto. Mutta kuten hyvin usein genren elokuvissa, loppua kohden käsikirjoituksessa on havaittavissa latistumista ja kovalla vauhdilla alkanut puhti tahtoo hyytyä.

Kokonaisuutena tarinan kaari ei mullista maailmaa, mutta harvapa sarjakuvaan pohjautuva elokuva sellaiseen tähtääkään. Birds of Preyn viehätys liittyy sen räjähtävän komeaan toimintaan, sarjakuvamaiseen visuaalisuuteen ja etenkin räväköihin hahmoihin.

Birds of Preyn naishahmoja ei ole kirjoitettu pelkiksi miehisen katseen kohteeksi. On ihailtavaa nähdä keskeisessä näyttelijäkaartissa monennäköinen ja -ikäinen kokoelma naishahmoja: Renee Montoyaa esittävä Rosie Perez on jo yli 50-vuotias, perimältään puertoricolainen, Huntressia esittävä Mary Elizabeth Winstead nähdään lyhyessä tukassa, peittävät vaatteet päällä, Black Canarya esittää osittain afroamerikkalainen Jurnee Smollett-Bell, ja syntyperältään aasialainen, nuori Ella Jay Basco tekee Cassandra Cainina uransa ensimmäisen roolin näytelmäelokuvassa. Jopa visuaalista silmää miellyttävä Robbie päästetään perinteisen seksisymbolin ikeestä.

McGregorin Romanista tulee – ehkä hieman huvittavasti – mieleen näyttelijän hahmo Todd Haynesin vuonna 1998 ohjaamassa Velvet Goldminessa. Kilttikasvoinen näyttelijä istuu kuitenkin niljakkeen rooliin mainiosti, minkä vuoksi hän on parhaimmillaan niissä kohtauksissa, missä hänen kasvojaan ei ole peitetty Black Maskin naamiolla. Chris Messina puolestaan esittää Romanin kätyriä/rakastettua, Zsaszia, lähes tunnistamattomana blondina.

Naisenergiasta huolimatta ei voi väittää, että Birds of Prey olisi toimintaelokuva pelkästään naiskatsojille. Ikärajakseen Suomessakin K16 saaneen elokuvan visuaalisuudessa on paljon samaa kuin vuoden 1995 Tank Girlissä ja verisessä, komean koreografian toimintamätössä puolestaan paljon samaa kuin John Wick -elokuvissa (Chad Stahelski onkin ollut mukana elokuvan teossa). Sitä myös höystetään jonkinasteisella Deadpool-huumorilla.

Elokuvassa nähtävien yksityiskohtien määrä on niin valtava, ettei kaikkea mitenkään ennätä huomata yhdellä katselukerralla. Onneksi Birds of Preyn katsoo mieluusti toistamiseenkin.

Jokeriin viitataan niin moneen otteeseen, että osa katsojista saattaa kaivata myös hahmon itsensä näkemistä. Jared Leto kuitenkin loistaa poissaolollaan, mikä on vain hyvä asia. Näin Birds of Prey pääsee toimimaan paremmin Harley Quinnin omana elokuvana – eksä saa suosiolla jäädä eksäksi.

Lopputekstien jälkeen kärsivällisille katsojille on luvassa vielä pieni vitsi. Tosin vain hyvin pieni.

BIRDS OF PREY: AND THE FANTABULOUS EMANCIPATION OF ONE HARLEY QUINN

”Jokeria ei jäädä kaipaamaan Harley Quinnin omassa elokuvassa, joka luottaa vahvasti naisenergiaan ja sarjakuvamaiseen väkivaltaan.”