Muropaketin sarjassa arvostellaan kahdeksan suurinta ja tunnetuinta video- tai tietokonepeliin perustuvaa elokuvaa. Uusi arvio on luvassa aina sunnuntaisin. Viidentenä katselulistallamme on Jean-Claude van Dammen tähdittämä Street Fighter, joka tarjoilee kahjoa toimintaa ja oneliner-vitsejä.

Nykyään peleihin perustuvat elokuvat ovat jo arkipäivää, mutta 1990-luvulla ajatus oli vielä verrattain uusi. Yksi ensimmäisistä suurista pelileffoista oli vuonna 1994 ensi-iltansa saanut Street Fighter, joka perustuu Capcomin hittipelisarjaan – tarkemmin sanottuna peliklassikko Street Fighter II:een (1991), josta elokuva on lainannut keskeiset hahmonsa.

Koska Street Fighter on yksi pelihistorian tunnetuimmista kamppailupeleistä, tarjoilee elokuvakin reilusti hutkimista, potkimista ja kahden hahmon välisiä ”otteluita”. Tarinalla ei kuitenkaan ole paljon mitään tekemistä ”katutappelun” kanssa, ja Street Fighter on pikemminkin kuin Bond-leffojen yksinkertainen serkku, RoboCopin (1987) huumorilla varustettuna.

Tapahtumat käynnistyvät, kun diktaattoriksi pyrkivä kenraali M. Bisonin (Raúl Juliá) aloittaa vallankaappauksen Kaakkois-Aasiassa sijaitsevassa Shaladoon valtiossa. YK:ta leffassa edustava Allied Nations ei katsele sitä hyvällä, mutta Bisonin kaappaamat panttivangit mutkistavat tilannetta. Komentaja Guilelle (Jean-Claude van Damme) jää kolme päivää aikaa saada vangit vapautettua, tavalla tai toisella.

Street Fighter on alusta lähtien riemukasta katsottavaa. Elokuva menee suoraan asiaan ja tarjoilee toimintakohtauksia ja pöhköä dialogia reippaalla tahdilla alusta loppuun. Juoni on yllättävän monivaiheinen – etenkin kun ottaa huomioon, että elokuvan viimeinen kolmannes kuluu kokonaan lopputaistelussa.

Monimutkaisuus seuraa osin siitä, että useille Sreet Fighter -pelihahmoille on punottu rooli elokuvan juoneen. Esimerkiksi Chun-Li (Ming-Na Wen) on kostoretkellä oleva toimittaja, sumopainija Honda (Peter Navy Tuiasosopo) ja nyrkkeilijä Balrog (Grand L. Bush) ovat hänen työryhmänsä, ja ensimmäisen Street Fighterin (1987) sankarit Ryu (Byron Mann) ja Ken (Damian Chapa) ovat asekauppiaina esiintyviä huijareita.

Lisäksi mukana on vielä sivujuoni, jossa melodramaattinen tutkija Dhalsim (Roshan Seth) pakotetaan muuttamaan Guilen asetoveri Blanka (Robert Mammone) jonkinmoiseksi supersotilaaksi. Ja sivuroolissa nähdään muuten Kylie Minogue peleistä tutun Cammyn roolissa. Eivätkä tässä ole vielä edes kaikki elokuvaan ahdetut pelihahmot.

Valtaosa viihdyttävyydestä kumpuaa sopivan urposta käsikirjoituksesta ja ohjauksesta, jossa niin vitsikkäät tokaisut kuin räjähdyksetkin osataan ajoittaa oikein – tai juuri sopivasti väärin. Eikä oikeastaan mikään ihme, sillä molemmista vastaa Steven E. de Souza, joka oli mukana kirjoittamassa muun muassa Die Hardia (1988) ja Commandoa (1985).

Ilman näyttelijöitä elokuva ei kuitenkaan olisi mitään. Jean-Claude van Damme on täydellinen valinta sotilaskarikatyyriksi, jonka joka toinen repliikki on oneliner-heitto. Parhaat punchlinet varastaa tosin Zangiefia esittävä Andrew Bryniarski.

Elokuvan camp-kuninkaaksi nousee kuitenkin pahiskenraalia esittävä Raúl Juliá, joka on alusta loppuun hysteerisen yliampuva. Tekijät ovat varmasti tämän tienneet ja antaneet siksi Addams Family -leffoista tunnetulle Juliálle eniten puheenvuoroja ja mahtipontista saarnattavaa. Juliá valitettavasti kuoli samana vuonna kun elokuva sai ensi-iltansa, ja Street Fighter jäikin hänen viimeiseksi suuremmaksi tuotannokseen.

Street Fighter on siis omassa lajissaan todella viihdyttävä elokuva, vaikka se saikin aikanaan kylmän vastaanoton, jota Rotten Tomatoesin matalat pisteytykset yhä kuvastavat. 1990-luvun puolivälin elokuvaksi se onkin vähän outo, pikemminkin 1980-luvun b-leffatoimintaa muistuttava pläjäys, joka ei ota itseään tippaakaan vakavasti.

Ja juuri tämän varassa koko elokuva mielestäni toimii.

Tietenkin se on hölmö, ylinäytelty ja pohjimmiltaan järjetön elokuva. Mutta miksi ihmeessä Street Fighter -peleistä pitäisikään tehdä millään muotoa vakavastiotettavaa elokuvaa? Ottaako joku niiden pelimaailman ja -hahmot kuoleman vakavasti?

Omissa silmissäni Street Fighter on samanlaista b-laatutavaraa, jota Night Visions -festivaalilla ansiokkaasti esitetään yönäytöksissä, ja sopivalle yleisölle se toimii kuin junan vessa. Itselläni ei ollut juuri mitään ennakkokäsityksiä elokuvasta, mutta katselun aikana viihdyin mainiosti ja nauroin useasti. Mitä muuta tällaiselta elokuvalta edes toivoisi?

STREET FIGHTER

”Mättöä, räjähdyksiä ja huumoria kasarihengessä – mitä muuta edes tarvitaan?”

Seuraavaksi käsittelyyn joutuu Resident Evil (2002). Sen arvio julkaistaan Muropaketissa 17.11.2019. Sarjan aiemmat arviot voit lukea alta:

Videopelileffojen kalkkunat ja klassikot – osa 1/8: Vuoden 2005 Doom oli hirveä floppi, mutta lopulta positiivinen yllätys

Videopelileffojen kalkkunat ja klassikot – osa 2/8: Vuoden 2006 Silent Hill oli hirvittävän tylsää tehostemössökauhua, jota edes Pyramid Head ei pelasta

Videopelileffojen kalkkunat ja klassikot – osa 3/8: Max Payne on Mark Wahlbergin surkeimpia elokuvia – Poissa on kaikki hyvä Remedyn peliklassikosta

Videopelileffojen kalkkunat ja klassikot – osa 4/8: Angelina Jolien ensimmäinen Tomb Raider jättää ristiriitaisen tunnelman

Lue koko artikkeli: https://muropaketti.com/elokuvat/elokuvauutiset/videopelileffojen-kalkkunat-ja-klassikot-osa-5-8-vuoden-1994-street-fighter-on-lajinsa-kermaa-ja-mahtavan-urpo-toimintaplajays/