Arvostelu: The Walking Dead: Saints & Sinners on yksi PlayStationin parhaista VR-peleistä ja oikeasti pelottava kokemus

Virtuaalitodellisuus ja kouriintuntuva zombipeli tuntuvat täydelliseltä yhdistelmältä, mitä se lähestulkoon myös on.


Julkaisupäivä: 5.5.2020
Studio: Skydance Interactive
Julkaisija: Skydance Interactive
Saatavilla: PC (Windows), PlayStation VR (testattu)
Pelaajia: 1
Ikäraja: 18
Peliä pelattu arvostelua varten: 11 tuntia


Alkuvuodesta PC:n virtuaalimaailmoissa haahuilleita pelaajia ihastuttanut zombipeli The Walking Dead: Saints & Sinners tekee muutama kuukausi myöhemmin loikan PlayStation VR:lle. Robert Kirkmanin samannimisen sarjakuvaan perustuva tuotos lainaa tosin suosittua etuliitettä ainoastaan markkinointimielessä, eikä Kirkmanin luomaan maailmaan tarvitse sen puoleen olla perehtynyt tai edes kiinnostunut uppoutuakseen Skydance Interactiven uutukaiseen.

Pitkälle kuitenkin pääsee, jos tuntee syvää ja tuiki inhimillistä kaipuuta murskata vastaantulevien zombien aivoja sisään yhä uudestaan, ja uudestaan – ja uudestaan.

Onneksi haisevista mätisäkeistä ei ole pulaa postapokalyptisen New Orleansin kaduilla, jonne pelaaja huuhtoutuu etsiessään salaperäistä huoltovarmuusbunkkeria. Valitettavasti kullanarvoisen poteron perässä ovat myös alueen kaksi isompaa osapuolta, jotka jakavat omaa oikeuttaan kaupungin eläville, kuolleille ja eläville kuolleille. Ennen pitkään myös pelaajan on ristittävä tikkunsa kumpaisenkin edessä, mutta sitä ennen alati kuolleemmiksi muuttuvat kadut olisi hyvä tonkia resursseista ja vihjeistä, jotta kuolo ei korjaisi ennen entuudestaan sovittua tapaamista.

Saints & Sinners pudottaa pelaajat siis pienempiin kortteleihin jaettuun New Orleansiin, jota päästään tutkimaan melko vapaassa järjestyksessä. Kaksi rinnakkain kulkevaa tarinaa ohjaavat oikeaan suuntaan, mutta mikään ei kiellä ryntäämästä kaduille pelkkä lootinhimo silmissä salaisuuksia etsien. Omista tavoitteista riippumatta alueilla ei kuitenkaan pysty hengailemaan loputtomiin, vaan aktiivista tonginta-aikaa on käytössä päivittäin noin puolen tunnin edestä. Tämän jälkeen kaupungin kellot varoittavat saapuvista laumoista, jotka täyttävät kadut entisestään elävistä kuolleista – mikään ei toki estä rohkeimpia jatkamaan lorvimistaan tämän jälkeenkin.

Tehtävien edistämisen lisäksi katuja tyhjennetään saatavien resurssien vuoksi. Kuluneet kenkäparit, rikkoutuneet aseet ja vanhaksi menneet koiranruuat sisältävät kaikki liudan rakennusosia, joilla parannellaan pelaajan tukikohtana toimivaa hautuumaalle parkkeerattua bussia. Sen varjossa päivitellään kolmen eri kykypuun virkaa ajavaa työpistettä, jotka kasvattavat esimerkiksi tuli- ja lähitaisteluaseiden valikoimaa, lisäävät parannus- ja ruokatarvikkeita sekä antavat passiivisia bonuksia. Tätä oravanpyörää ruokitaan läpi pelin, jotta käsiin hajoavat aseet voisi vaihtaa uuteen ja kaduilla saadut haavat puhdistaa puhtain harsoin.

Meno myös vaikeutuu päivien kuluessa, sillä jokainen nouseva aurinko tuo lisää zombeja kylään ja vähentää saatavilla olevien resurssien määrää. Tieto rajallisuudesta synnyttää puolestaan mukavaa intensiivisyyttä, vaikka todellisuudessa kyse on pikemminkin (onnistuneesta) päänsisäisestä harhasta kuin todellisesta vaikeuskäyrästä.

Päällisin puolin Saints & Sinners ei siis poikkea oikeastaan lainkaan tuiki tavallisesta selviytymispelistä, mutta touhu muuttuu asteen kouriintuntuvammaksi, kun erikseen ohjattavan ulkopuolisen hahmon sijaan näitä toimintoja joutuu tekemään itse.

Ja voi veljet, kuinka merkittävä ero se onkin.

Pohjimmiltaan melko simppelistä selviytymispelistä syntyy kertaheitolla tunnelmallinen jännitysnäytelmä, jossa ajantajun kadottamana yhtäkkiä soimaan alkavat kirkonkellot saavat ihon kirjaimellisesti kananlihalle. Tuolloin käsiin hajoava ruuvimeisseli ei tunnu enää riittävältä varustukselta raivatakseen tiensä takaisin tukikohtaan vievälle paatille, vaan kallisarvoisia löytöjään alkaa heitellä tilanpuutteen vuoksi kyyneleet silmissä mäkeen täyttääkseen repun alkoholilla. Eikä suinkaan ryyppäämistä varten, vaan koska pullot toimivat hyvänä hätävarana zombien päiden murskaamisessa. Ja tässä vaiheessa iltaa niitä pulloja on hyvä olla käden ulottuvilla riittävästi.

Mistä päästäänkin Saints & Sinnersin todelliseen nautintoon, eli pelin käsinkosketeltavaan toimintaan.

Jos et ole koskaan elämässäsi kokeillut, kuinka vaikeaa ihmiskallon läpäisy on esimerkiksi ruostuneella keittiöveitsellä, Skydance Interactiven koodivelhot antavat siitä varsin hyvän tuntuman. Zombeja ei suinkaan kellistetä vain pikaisesti päätä kopauttamalla, vaan teräesineet joutuu survaisemaan kunnolla kohti kalloa – ja silloinkin ne jäävät usein puoliväliin jumiin. Oikeaoppisen lisäpaineen soveltamisen ja asiaankuuluvan groteskin ääniefektin saattelemana edessä seissyt ruumis on sen jälkeen veltto, mutta seuraava potilas odottaakin jo hampaat ojossa vuoroaan…

…kunnes huomaat, ettei se veitsi lähdekään aiemmasta kallosta vain vetäisemällä irti.

(Edellisestä kappaleesta huolestuneena olemme lähettäneet arvostelijan mielentilatutkimukseen -toim. huom.)

En voi kuitenkaan alleviivata tarpeeksi, kuinka taivaallisen nautinnolliseksi kehittäjät ovat saaneet luotua tuntuman. Vielä useiden tuntien jälkeen zombien kukistamisessa on oma sairaalloinen viehätyksensä, joka toimii juuri VR:n vuoksi. Toimenpide on kaiken lisäksi onnistuttu tekemään yllättävän fyysiseksi, vaikka todellisuudessa pelaaja huitoo olohuoneessaan pelkkää ilmaa. Silti juuri kouriintuntuva äänimaailma ja virtuaalimaailmassa näkyvä vastustus luovat illuusion, joka tuntuu todelta muovisesta Movesta huolimatta.

(Siis ihan oikeasti… -toim. huom)

Sama illuusio läsnäolosta sekä kehittäjien viimeiseen asti viety tuntuman tavoittelu ovat pitkälti syynä myös pelin muussa onnistuneessa tunnelmassa. Pimeitä taloja heppoisen taskulampun varassa kolutessa tai zombilauman keskellä tajuaa helposti, että oikean zombiapokalypsin kohdalla oma paikka löytyisi todennäköisesti elävien kuolleiden eturivistä. Aseet eivät esimerkiksi lataudu automaattisesti, vaan ne täytyy ladata lipas tai pahimmillaan luoti kerrallaan. Kun revolverin kudit päätyvät toinen toisen perään patruunapesän sijaan lattialle edessä laahustavan zombin lähestyessä ja juuri hetkeä sitten vatsaan ammuttu ryöstäjä herää aivottomana selän taakse, myönnän pienet valahtaneen housuun ehkä kerran jos toisenkin.

Toki osa näistä menee täysin Move-ohjainten ja PlayStation-kameran oikuttelujen piikkiin, joskin täytyy myöntää, että Saints & Sinners on myös pääasiallisesti yksi parhaiten toimineista VR-kokemuksista konsolilla. Ongelmat ovat edelleen olemassa muun muassa kahta kättä vaativien aseiden rekisteröinnin kanssa, mikä ei vaan yksinkertaisesti taivu PSVR:n suoran näköyhteyden vaatimuksiin. Muutoin vyötäröillä olevien aseiden, olalta napattavan repun sekä rintataskussa olevan taskulampun ja muistilehtiön käyttö sujuu pienen totuttelun jälkeen kuin luonnostaan satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta.

Pientä närää aiheuttaa myös PSVR:n heikko tarkkuus, joskin pelin sarjakuvamainen ilme antaa onneksi paljon anteeksi. Tummanpuhuva yleisilme on silti toisinaan vähän liiankin tumma, mikä peittää detaljeja etenkin pimeämmillä alueilla. Myös vihollisten tekoäly kaipaisi pientä petraamista, sillä varsinkin ihmiset tuntuvat zombejakin tyhmemmiltä vastustajilta. Pienempiä puutteita on enemmältikin, mutta rehellisyyden nimissä ne eivät haittaa liioin pelistä nauttimista.

The Walking Dead: Saints & Sinners on lisäksi ihan täysimittainen peli, eikä mikään parin tunnin teknologiademo. Läpipeluuseen saa kulutettua kevyesti reilu kymmenen tuntia, mutta jos alueet haluaa koluta kaikkien salaisten aseiden, reseptien ja varusteiden osalta, tiukuun voi helposti lisätä useamman tunnin lisää. Pelattavuus itsessään alkaa tosin käydä pidemmän päälle hivenen toisteiseksi, joskin tämä vaivaa genren pelejä yleisesti.

Mitä muut selviytymispelit eivät sen sijaan pysty tarjoamaan, on juurikin virtuaalitodellisuuden luoma immersio ja tunnelma. Kun näiden päälle lisätään vielä viimeisen päälle hiottu kouriintuntuvuus, voi Saints & Sinnersiä helposti suositella VR-pelien tämän hetken parhaimmistoon kuuluvana tuotoksena.

THE WALKING DEAD: SAINTS & SINNERS (VR)

”Tunnelmallinen, kouriintuntuva ja oiva psykopaattisimulaattori on VR-pelien aatelia.”

Lue koko artikkeli: https://muropaketti.com/pelit/peliarvostelut/arvostelu-the-walking-dead-saints-sinners-on-yksi-playstationin-parhaista-vr-peleista-ja-oikeasti-pelottava-kokemus/

Aiheeseen liittyvät artikkelit