Videopelileffojen kalkkunat ja klassikot – osa 3/8: Max Payne on Mark Wahlbergin surkeimpia elokuvia – Poissa on kaikki hyvä Remedyn peliklassikosta

Muropaketin sarjassa arvostellaan kahdeksan suurinta ja tunnetuinta video- tai tietokonepeliin perustuvaa elokuvaa. Uusi arvio on luvassa aina sunnuntaisin. Kolmantena vuorossa on Mark Wahlbergin ja Mila Kunisin tähdittämä Max Payne, joka toi päätähdelle Razzie-ehdokkuuden – ja ihan syystä.

Max Payne (2001) on ainakin suomalaisesta näkökulmasta yksi kaikkien aikojen ikonisimmista räiskintäpeleistä. Kotimaisen Remedy Entertainmentin toimintapeli tuli tunnetuksi runsaasta räiskinnästä, bullet time -hidastuksista ja mustaa huumoria tihkuvasta noir-tarinasta, ja se poiki pari jatko-osaakin.

Ei olekaan mikään ihme, että Max Paynesta väännettiin lopulta myös Hollywood-filmatisointi. Se kuitenkin vähän ihmetyttää, kuinka elokuvantekijät onnistuivat kadottamaan lähes täysin kaikki yllä luetellut pelin keskeisimmät elementit.

Vuonna 2008 ensi-iltansa saanut Max Payne sisältää nimittäin hämmästyttävän vähän räiskintää, eikä juuri lainkaan hidastuksia, ja se ottaa itsensä aivan liian vakavaksi. Siinä missä alkuperäinen peli oli ruudinkatkuinen, viihdyttävä toimintapläjäys, on sen elokuvaversio kliseinen, jähmeä ja ennen kaikkea tyyyyyyyylsä kokemus.

Eipä filmatisointi tosin vahvoissa käsissä ollut alunperinkään. Asialla ovat vain ja ainoastaan keskinkertaisia trillereitä ohjannut John Moore (mm. A Good Day to Die Hard) ja käsikirjoittaja Beau Thorne, jonka kynästä on ilmeisesti lähtenyt vain tämä yksi pidempi käsikirjoitus. Odotukset kannattikin siis pitää kurissa.

Perusteiltaan Max Payne noudattelee pelillisen esikuvansa tarinaa. Mark Wahlbergin esittämän nimikkoetsivän vaimo ja lapsi on murhattu pari vuotta sitten, ja epätoivoinen tyyppi jäljittää murhaajia hinnalla millä hyvänsä. Jäljet johtavat vaimon työnantajan, lääkevalmistaja Aesirin suuntaan, mikä ei voi tulla yhdellekään katsojalle yllätyksenä. Elokuva on muutenkin läpeensä ennalta-arvattava, ja osa pitkäveteisyydestä johtuu juuri tästä.

Jollain ilveellä pitkäpiimäiseen leffaan on kuitenkin houkuteltu useampia kelvollisia näyttelijöitä. Wahlbergin lisäksi mukana ovat Mila Kunis, Ludacris, Beau Bridges, Chris O’Donnell, Olga Kurylenko (mm. Quantum of Solace) ja Donal Logue (mm. Sons of Anarchy), jotka kaikki ovat olleet vähintään ookoo monissa rooleissaan.

Eikä näyttelijäkaarti Max Paynessakaan umpisurkeaa työtä tee, Wahlbergia lukuun ottamatta.

Ulosanniltaan erittäin ailahteleva Wahlberg sai samana vuonna Razzie-ehdokkuudet sekä Max Paynesta että The Happeningista (2008), eikä mikään ihme. Wahlbergin kasvot näyttävät läpi elokuvan jähmettyneen yhteen ilmeeseen (kulmat kurtussa), paitsi lopussa, kun hän vetää suorituksensa överiksi sellaisella tavalla, joka tavoittelee Nicolas Cagen sekoilutaajuuksia. (Cage olisi muuten Max Paynen saappaissa paljon paremmin kotonaan.)

Max Paynen tekijät ovat myös selvästi ottaneet mallia pari vuotta aiemmin ilmestyneestä Sin Citystä (2005). Tyylikkäiden visuaalisten valintojen sijaan melkein koko elokuvasta on kuitenkin tehty harmaasävyinen ja ankea.

Hieman piristystä tuovat elokuvan ainoa omaperäinen ajatus, huumatuille hahmoille näyttäytyvät siivekkäät Valkyriat, jotka rikkovat kivasti todellisuuden rajoja. Idea jää kuitenkin melko irralliseksi, eikä se oikein sovi muun elokuvan tyyliin. Jostain syystä itse pelin surrealistiset osuudet, Maxin mieleenpainuvat painajaiset, eivät ole päätyneet elokuvaan missään muodossa.

Kostotarinaksi Max Paynelle on myös muovattu aika erikoinen loppu. Siinä missä useimmilla kostoretkillä päädytään huomaamaan, ettei kostaminen tuonut mitään takaisin tai helpottanut sankarin oloa pätkääkään, näyttää viimeisen laukauksen ampunut Max kovin euforiselta, ja koko elokuva päättyy positiiviseen nuottiin.

Ilmeisesti kaikkien vastuullisten ja sivullisten murhaaminen siis tuo kuin tuokin helpotuksen tuskaan?

Max Payne on kaiken kaikkiaan laimea tekele, jota aikakaan ei ole parantanut, ja josta ei jää mieleen paljon mitään. Kaikeksi onneksi elokuvasta ei tullut 85 miljoonan dollarin lipputuloilla mitään kummoista hittiä, joten emme sentään joutuneet kärsimään jatko-osia tälle turjakkeelle.

(Arviota varten katsomaani Harder Cut -versioon on muuten lisätty vain kolmisen minuuttia uutta kuvamateriaalia ja vähän reilummin CG-verenroiskeita. Kyllä kannatti.)

MAX PAYNE (2008)

”Max Payne ei vakuuta millään osa-alueella, ja lopputuloksesta jäävät mieleen vain Valkyriat.”

Seuraavaksi käsittelyyn joutuu Lara Croft: Tomb Raider (2001). Sen arvio julkaistaan Muropaketissa sunnuntaina 3.11.2019.

Lue koko artikkeli: https://muropaketti.com/elokuvat/elokuvauutiset/videopelileffojen-kalkkunat-ja-klassikot-osa-3-8-max-payne/