Sir David Attenborough’n omaelämäkerrallinen hätähuuto luonnon puolesta on äärimmäisen tärkeä elokuva.

Maailma on muuttunut monella tapaa sen jälkeen, kun Sir David Attenborough juonsi ja esiintyi ensimmäisessä BBC:n luontodokumentissaan vuonna 1954. Zoo Quest -ohjelmassa Attenborough tiimeineen matkasi ympäri maailmaa, etsien ja vangiten eksoottisia eläimiä, jotka vietiin Lontoon eläintarhaan.

Netflixin uutuuselokuva David Attenborough: A Life On Our Planet kertaa elävän legendan uraa, keskittyen kuitenkin aivan muihin asioihin kuin siihen, miten eläinten kohtelu on muuttunut vuosikymmenten aikana. 94-vuotias Attenborough on pahoitellut vanhoja ohjelmiaan jo ajat sitten. Nyt hän käyttää omaa elämäänsä ja pitkää uraansa viitekehyksenä kertoakseen ilmastonmuutoksesta ja sen torjumisesta henkilökohtaisten kokemustensa kautta.

A Life on Our Planet alkaa epilogilla Prypjatin aavekaupungista, näyttäen kuvia Attenborough’sta kävelemässä sen kaduilla, tutkimassa ränsistyneitä taloja ja ruostuneita leikkipuistoja. Parin kilometrin päässä Tšernobylin ydinvoimalaitoksesta sijaitsevassa kaupungissa ei ole asunut kukaan vuoden 1986 onnettomuuden jälkeen.

Prypjatin palataan myöhemmin, mutta alun synkkien kuvien jälkeen Attenborough alkaa kertoa tarinaansa studiossa, katsoen suoraan kameraan:

– Minun nimeni on David Attenborough, olen 93 vuotta vanha. Tämä on todistajanlausuntoni.

A Life on Our Planetia on markkinoitu Attenborough’n uran retrospektiivinä, mutta sellainen se on vain osittain. Leffa on Attenborough’n hätähuuto luonnon biodiversiteetin puolesta ja anteeksipyyntö hänen ja sukupolvensa tekemistä virheistä. Elokuva käy läpi miehen uraa ja ihmisen luonnolle aiheuttamia tuhoja näyttämällä klippejä juontajan dokumenteista eri vuosikymmeniltä.

Leffa on tietysti täynnä uskomattoman upeita kuvia eläimistä ja luonnonihmeistä. Teoksen pääpaino on silti nykyhetkessä – ihmisen tekemissä tuhoissa ja rumassa, raiskatussa sekä runnellussa luonnossa. Attenborough’n elämän aikana valtava määrä eläinlajeja on kuollut sukupuuttoon, maapallon pinta-alasta metsää on enää murto-osa aiempaan verrattuna ja ihmisten määrä on moninkertaistunut.

A Life on Our Planet näyttää ja todistaa aukotta biodiversiteetin vähenemisen ja ilmastonmuutoksen olevan meidän syytämme. Se ei kuitenkaan painota sitä, etteivät kaikki ihmiset ole yhtä syyllisiä, eikä ehkä rähise tarpeeksi kiukkuisesti. Elokuva on silti vuoden tärkeimpiä teoksia, koskettava ja visuaalisesti aivan julmetun komea.

Attenborough muistelee ikonisella kertojaäänellään matkojaan kaikkialle Amazonin sademetsistä napajäätiköille ja valtamerten syvyyksiin. Leffa käyttää hyväkseen arkistomateriaalia, dokumentaristin kertoen luonnosta yhtä innostuneen mukaansatempaavasti kuin aina ennenkin. Ääni on tuttu, kuten myös vanhan herran kehonkieli ja maneerit. Nyt miehen silmissä näkyy kuitenkin myös suru ja ehkä häpeäkin. Puhuessaan vuosien aikana näkemästään muutoksesta Attenborough’n ääni värisee ja pariin otteeseen hänen punoittavissa silmissään näkyy kyyneleitä.

Attenborough kertoo huomanneensa jo 1960-luvulla eläinten löytämisen luonnosta muuttuneen hankalammaksi. Kaikkia lajeja oli yhä vähemmän. Metsää hakattiin ja hakataan yhä kiihtyvällä vauhdilla viljelys-ja laidunmaaksi. Yksi lumoavimmista Attenborough’n aikoinaan näkemistä luonnonihmeistä oli hänen mukaansa värikäs, lukemattomia eri eläinlajeja täynnä ollut koralliriutta. 1990-luvulla hän huomasi korallien alkaneen haalistua, ja esimerkiksi vuosien 2016 ja 2017 haalistumisen johdosta noin puolet Ison Valliriutan matalan veden koralleista kuoli.

Polttomoottorit ja tehtaat syytävät hiilidioksidia ilmaan, ja Attenborough’n elämän aikana planeetan lämpötila on kohonnut yhdellä asteella.

– Luvassa on koko elävän maailman tuho, hän sanoo.

Attenborough näyttää myös mitä on luvassa jos jatkamme samalla linjalla, eikä ilmastonmuutosta saada pysäytettyä. 2030-luvulla jäätiköt sulavat lopullisesti ja rannikkokaupungit jäävät veden alle. 2050-luvulla sademetsien ohella maailman suurimmat keuhkot, eli jo kärsivät korallit saattavat olla kokonaan mennyttä. 2080-luvulla maaperä ei ole enää hedelmällinen viljelyyn, pölyttäjähyönteiset katoavat, ruuasta tulee pula ja kuumuus tekee osan maapalloa asumiskelvottomaksi.

Niin karmean kauhistuttavaa katsottavaa kuin elokuva onkin, niin Attenborough ei ole luopunut toivosta. Hän näyttää myös asioita, joissa ollaan menossa oikeaan suuntaan. Vuonna 1979 Life on Earth -sarjassa tavattuja vuoristogorilloja oli jäljellä vain parisataa yksilöä, nyt niitä on päälle tuhat. Ryhävalaat oli melkein metsästetty sukupuuttoon, mutta kansainväliset kiellot pelastivat lajin. Hollannin vienti vetää, heidän myydessään uusiutuvalla energialla tuotettua ruokaa. Tyynenmeren Palau-maan kalakannat kukoistavat jälleen rajoitusten jälkeen. Biodiversiteetti on vielä pelastettavissa, kunhan ilmastonmuutos onnistutaan pysäyttämään. Elämä jatkaa kyllä kulkuaan muodossa tai toisessa, mutta se onko ihminen näkemässä seuraavien tuhansien tai edes satojen vuosien tapahtumia on täysin kiinni meidän omasta tahdostamme ja toimistamme.

Elokuva ei oikeastaan saarnaa, vaikka siihen olisi aihetta. Attenborough’n toivoisi rähjäävän mielipiteensä raivokkaammin julki. Miehestä näkee, että hän on enemmän vihainen kuin surullinen ja kiukun voisikin huutaa ulos kovempaan ääneen. Ehkä kunnon paasaaminen on jätetty pois, jotta muutkin kuin faktat tiedostava katsoja jaksaa tuijottaa elokuvan kokonaisuudessaan ja ehkä oppia jotain uutta. 83 minuutin mitassaan elokuva on siihen juuri sopivan mittainen.

Leffa voisi olla myös paljon henkilökohtaisempi, mutta Attenborough vaikuttaa olevan edelleen liian nöyrä nostaakseen itseään enempää valokeilaan, vaikka hänellä jos kenellä olisi siihen oikeus kokemustensa kautta. Attenborough on valtavan pidetty hahmo ja hänellä on paljon vaikutusvaltaa, varsinkin esiintyessään Netflix-elokuvassa. Hänen käskystään miljoonat ihmiset saattaisivat oikeasti muuttaa radikaalisti elintapojaan. Leffan suositukset ekosähköstä tai kasvisruokavaliosta eivät enää tässä vaiheessa riitä. Miehen pitäisi olla myös ehdottomasti poliittisempi, ja haukkua saastuttavat jättiyhtiöt alimpaan helvettiin.

Lopussa palataan Tšernobyliin, jolloin kamera siirtyy kohteistaan kauemmas ja näyttää luonnon vallanneen koko Prypjatin. 34 vuotta sitten katastrofin runteleman kaupungin käyttäminen verrokkina koko maailmalle ja biodiversiteetille pienoiskoossa ja nopeutettuna on näppärä idea. Luonto kyllä selviää laajemmassakin mittakaavassa, kunhan sille vain annetaan mahdollisuus.

A Life On Our Planetin olisi toivonut olevan markkinoinnin mukaisesti enemmän elämäkertaelokuvan, mutta päähenkilön kertomat asiat ovat tietysti tärkeämpiä kuin hän itse. Ja julkaisihan Attenborough jo vuonna 2002 Life on Air: Memoirs of a Broadcaster -elämäkerran. Biopic-leffoja lienee luvassa loputon liuta kun ikinuoresta legendasta joskus aika jättää. Toivottavasti se ei tapahdu kovin pian, sillä Attenborough’n elämäntyö tuntuu olevan yhä kesken. Netflixissä viime sunnuntaina 4. lokakuuta ensi-iltansa saanut David Attenborough: A Life On Our Planet -elokuva ei tunnu jäähyväisiltä.

DAVID ATTENBOROUGH: A LIFE ON OUR PLANET

”A Life On Our Planet on yksi elokuvahistorian pelottavimmista katastrofielokuvista, vaikka sen päähenkilön olisi toivonut esittävän asiansa kunnon tunnekuohun vallassa.”

Lue koko artikkeli: https://muropaketti.com/elokuvat/elokuva-arvostelut/arvostelu-david-attenborough-a-life-on-our-planet-elokuva/