Kulttikaksikon remasteroiva juhlakokoelma ei pilaa ajan kultaamia muistoja.
Julkaisupäivä: 18.2.2020
Studio: PlatinumGames
Julkaisija: SEGA
Saatavilla: PlayStation 4 (testattu) & Xbox One
Pelaajia: 1
Ikäraja: 18
Peliä pelattu arvostelua varten: Yli 20 tuntia
Entisten Clover Studio -työntekijöiden perustamasta PlatinumGamesista kehkeytyi viime vuosikymmenen aikana pelitalo, joka asetti toimintapelien riman korkeuksiin tarinaltaan ehkä ajoittain pöhköllä, mutta pelattavuudeltaan sitäkin idearikkaammalla tuotannollaan. Vuonna 2009 julkaistulla MadWorldilla aloitellut yhtiö löi viimeisetkin epäilijät ällikällä toimintarymistely Vanquishilla sekä Devil May Cryn hengessä kaikelle pyhälle haistattelevalla Bayonettalla.
Alkuperäisten PlayStation 3- ja Xbox 360 -julkaisujen aikaan saaduista kehuista huolimatta peleistä kumpikaan ei kuitenkaan yltänyt järin suuriin myyntilukemiin, mikä pakottikin Platinumin Bayonetta 2:n kohdalla hakemaan tukea Nintendolta – yksinoikeusdiiliä vastaan tietenkin. Itse debyyttiosa oli kuitenkin vapaata riistaa myös muille alustoille julkaistavaksi, aivan kuten Vanquish.
Sittemmin kulttiklassikon asemaa nauttivat pelit saatiin myös PC-pelaajien ulottuville, ja vuosipäivien kunniaksi on vielä PlayStation 4:n ja Xbox Onen vuoro. Kymmenen vuoden pyöreä ikä näkyy tietysti monin paikoin pelien ulkoasussa. Pieni pintakuluma ei ole kuitenkaan edes hipaissut itse sitä kaikista olennaisinta: pelattavuus on pysynyt lujana aina näihin päiviin asti.
Kaksikon se niin sanotusti kauniimpi puolisko, Bayonetta, seuraa Bayonetta-noidan edesottamuksia tämän heristellessä keskisormea Jumalan valtakunnalle ja enkelten armeijalle. Devil May Cryn luotsanneen Hideki Kamiyan kädenjälki näkyy ja tuntuu jo heti alkumetreillä, mutta ei kuitenkaan liiaksi – pistooleja kantapäissäänkin pitävä Bayonetta pystyy seisomaan itsenäisesti omilla korkkareillaan.
Devil May Cryn tapaan kauko- ja lähitaistelua yhdistelevä Bayonetta on huikeimmillaan näyttävää, mutta taitoa vaativaa turpaanvetobalettia, jonka kruunaavat brutaalit giljotiinein ja hirviöin varustellut lopetushyökkäykset. Pelin tarina ei ole kovin hääppöinen, joskin överiksi vedetyn dialogin ansiosta peli jaksaa pitää otteessaan myös vahvuusalueidensa ulkopuolella. Taisteluja rytmitetään myös ajoittain kentissä vastaantulevilla pulmatehtävillä, jotka on sidottu nokkelasti osaksi pelin yliluonnollista maailmaa.
Ensikertalaisille Bayonetta saattaa olla ainakin alkuun Vanquishia hieman kovempi pala purtavaksi, sillä monet näppäinkommennoiltaan eroavat liikesarjat sekä pelin edetessä avattavien varusteiden hyödyn täydellinen sisäistäminen voi ottaa aikansa. Kontrollien hahmottuessa ja taitojen karttuessa pelaaminen alkaa kuitenkin sujumaan kuin tanssi, jonka näyttävyydestä myös palkitaan jokaisen taistelun päätteeksi nopeuden, elämämittarin ja käytettyjen liikesarjojen perusteella.
Vanquish vie toiminnan vuorostaan Bayonettan keskiajan Eurooppaa muistuttavasta maailmasta avaruusasemalle. Siellä käydään taistelua ihmiskunnan kohtalosta – Yhdysvaltain lähettämän pataljoonan ja venäläisen ääriryhmittymän välillä, tietenkin.
Resident Evil– ja The Evil Within -luoja Shinji Mikamin ohjaamassa vauhtihirmussa pelaaja saa ohjattavakseen DARPA-agentti Sam Gideonin, jonka pukema ARS-haarniska (Augmented Reaction Suit) on tärkeä osa Vanquishin nopeatempoista räiskyttelyä. Puvun avulla pelaaja kykenee hidastamaan aikaa sekä liukumaan raketin lailla paikasta toiseen. Erikoiskykyjen liikakäyttö aiheuttaa kuitenkin puvun ylikuumenemisen, jonka myötä pelaajasta tulee myös haavoittuvampi. Kovan vahingon iskeytyessä haarniska kytkeytyy automaattisesti ajan hidastavaan AR-tilaan, joka antaa pelaajalle tilaisuuden loikkia turvaan ennen kuoleman lopullista korjaamista.
Ajan oikeaoppinen hallinta ja sen käyttö taisteluissa korostuu paketin molemmissa peleissä. Virheliikkeiden aiheuttamat kuolemat tulivatkin niin Bayonettassa kuin Vanquishissakin nopeasti tutuiksi. Tappiot kuitenkin myös harvenivat kykyjen oikeaoppisella hallinnalla.
Bayonettan tapaan Vanquishin tarina etenee hyvinkin putkimaisesti.
Pelimaailmana toimiva avaruusasema rakentuu pääosin avoimista, suoja- ja esterihkamalla sekä aselaatikoin ripotelluista alueista, joiden välillä eteneminen tapahtuu vastaantulevan vihollisryhmän tai massiivisen pomovastuksen kukistamisella. Paikoitellen kehnoa ja itseääntoistavaa kenttäsuunnittelua ei kuitenkaan ehdi sen liiemmin murehtia, kun mukaansatempaava räiskintä ja sitä sopivasti rytmittävä tarinankerronta kuljettavat pelaajaa jo täyttä häkää toiminnasta seuraavaan.
Kuten Bayonettassa, myös Vanquishissa asenne ratkaisee.
Sam ja valtaosan pelistä mukana merijalkaväen sotilaidensa kanssa kulkeva eversti Robert Burns laukovat asiattomuuksia tuon tuosta tilanteen vakavuudesta viis veisaamatta. Kaikessa äijäilyä huokuvassa geneerisyydessään Vanquish osoittaakin PlatinumGamesin kyvyn vetää homma leikiksi menettämättä lainkaan sujuvan toiminnan tuomaa hohtoa. Pelin varsinainen ydin pysyttelee koko parin tunnin kestonsa ajan melko lailla samana, mitä nyt vihollisten määrä, koko ja aseistus nostavat panoksiaan loppupuolelle mentäessä. Lyhyeksikin moitittu Vanquish lukeutuu kuitenkin allekirjoittaneella yhdeksi parhaimmista toimintapeleistä johtuen sen kyvystä pitäytyä ylpeänä loppuun asti siinä, missä se on parhaimmillaan. Eli hektisessä, ARS-haarniskan suomia kokeiluja hyödyntävässä pelattavuudessa.
Muutamia pomotaisteluja lukuunottamatta vaikeustaso pysyttelee molemmissa peleissä tolkun rajoissa myös normaalilla vaikeusasteella pelatessa – antamatta kuitenkaan liikaa pelivaraa turhalle kikkailulle. Mitä pidemmälle edetään, sitä tarkkaavaisemmaksi puuhaksi pelien toiminta kuitenkin kasvaa, ajoitteli sitä oikeaa hetkeään sitten Vanquishin luotisateilta suojassa tai Bayonettan väistöliikkeiden täyttämän rumban lomassa.
Uudelleenpeluuarvoa peleille tuodaan vielä useammilla eri vaikeustasoilla. Vanquishin puolella lisäpuuhaa saa myös ylimääräisellä, vihollisaaltoja vastaan käytävällä haastetilalla, jonka läpikoluamisessa voi helposti vierähtää tunti jos toinenkin.
Graafisesti ikääntynyt ulkoasu paistaa läpi paketin molemmasta osapuolesta, mitä ei käy kiistäminen – eikä täten sen pahemmin valittaminenkaan. Siinä missä tyyliltään rujomman Bayonettan tekstuuripinnat pysyivät hyvin ruodussa, sai realistista pintakiiltoa tavoittelevaa Vanquishia pelatessa hieman äimistellä paikkaansa hakevien varjostusten sekamelskaa. Ruudunpäivitys antaa kuitenkin paljon anteeksi ja lakaisee alun vähäisetkin epäilyt laiskanpuoleisesta käännöstyöstä, sillä peleistä kumpikin on tähdätty pyörimään 60 kuvan sekuntivauhtia – pelasipa sitten konsolin perusversiolla tai PlayStation 4 Prolla.
Reilun vuosikymmenen tauon jälkeen Vanquish oli juuri sitä, mitä sen muistikin olevan alkuperäisen julkaisunsa aikoihin. Aika ei siis ollut vääristänyt kullattuja muistoja, ja uusi läpipeluu meni pelin parissa kuin siivillä. Entuudestaan tuttuja tapahtumia seuratessa tuli myös muistettua, minkä vuoksi sille Vanquish 2:lle olikaan yhä edelleen kysyntää – ellei jopa tarvetta. Myös Bayonetta ei pienehköstä henkilökohtaisesta uutuudentunteestaan huolimatta jäänyt lainkaan kalpenemaan futuristisen ramboilun rinnalla.
BAYONETTA & VANQUISH 10TH ANNIVERSARY BUNDLE
“Bayonetta & Vanquish 10th Anniversary Bundle ei anna pienten ajan ruhjeiden hidastaa menoa. Lisäpisteitä paketti saa kohtuullisesta 40 euron hintalapusta.”
Lue koko artikkeli: https://muropaketti.com/pelit/peliarvostelut/arvostelu-bayonetta-vanquish-10th-anniversary-bundle-on-pakkohankinta-jokaiselle-hyvaa-toimintaa-arvostavalle/