Night Visions tulee taas! Night Visions Maximum Comeback järjestetään keskiviikosta 1.12. sunnuntaihin 5. joulukuuta Helsingin Bio Rexissä, Orionissa ja WHS Teatteri Unionissa.
Tuttuun tapaan Night Visionsin tarjonta on kiitettävän monipuolista – ja hämärää.
Muropaketin toimittajista Aki Lehti ja Tuukka Hämäläinen tutustuivat Night Visionsin tarjontaan etukäteen kuuden elokuvan verran. Alla lahjomattomat tilitykset siitä, mitä tuli nähdyksi.
Alta löytyvät elokuvat eivät ole festivaalin parhaita tai huonoimpia, vaan satunnainen otanta ohjelmistosta.
Koko Night Visionsin tarjontaan voi tutustua tapahtuman kotisivuilla.
1. Titane
Vuoden 2016 upean Raw-kauhuelokuvan ohjaajana debytoinut Julie Ducournau laittaa Titane-leffallaan vielä paremmaksi. Vaikka faktaa on toisteltu jo lukemattomia kertoja, niin Cannesin elokuvajuhlien pääpalkinnon, eli Kultaisen palmun voitto on rehelliselle genre-elokuvalle huima saavutus.
Voitosta tekee vielä merkittävämmän se, että Ducournau on Cannesin 74-vuotisen historian aikana vasta toinen pääpalkinnon voittanut nainen.
Titane on vähintään yhtä rankkaa kamaa kuin Raw-kannibalismikauhu, jonka näytöksissä katsojat oksensivat ja pyörtyilivät. Uutuus kuitenkin läväyttää ääriväkivaltaisen kuvastonsa valkokankaalle yllättävämmin. Titanestakin saattaa tulla huono olo. Todennäköisemmin osa katsojista poistuu teatterista kuitenkin siksi, ettei voi sietää näkemäänsä.
Titane tuskin jättää ketään kylmäksi. Se ole lainkaan niin vaikea leffa kuin trailerista voisi päätellä, eikä todellakaan mitään taidepaskaa. Haastava se kyllä on, sekä todella monisyinen.
Päähenkilö harrastaa seksiä auton kanssa ja tulee raskaaksi, valkokankaalle vyörytetään body horror -kuvastoa ja toinen toistaan rikkinäisemmät hahmot käyttäytyvät täysin sekopäisesti, ilman logiikkaa. Titane etenee hetkittäin kuin painajainen tai vähintään uni, vailla sääntöjä.
Leffa tarraa kiinni useaan eri aiheeseen, joista tärkeimmät ovat seksuaalisuus ja sukupuoliroolit. Titane on niin monitulkintainen, että siitä voi kirjoittaa vaikka väitöskirjan. Analysoikaa siis itse, ja katsokaa elokuva ehdottamasti valkokankaalta, jos vain mahdollista.
Edellinen Cannesin festivaalin pääpalkinnon voittaja oli Parasite, josta tuli jättihitti. Titane ei taatusti voita sen tavoin parhaan elokuvan Oscar-palkintoa, mutta se on omalla tavallaan aivan yhtä hyvä ja merkittävä elokuva. (Aki Lehti)
2. Beyond the Infinite Two Minutes
Japanilainen aikasekoilu Beyond the Infinite Two Minutes on virallisesti hauskimpia elokuvia, joita olen Night Visionsissa yli vuosikymmenen aikana nähnyt. Se ottaa huvittavan, löyhästi aikamatkailuun liittyvän idean ja tekee siitä rehellisen komedian viemättä ideaa turhan syvälle tieteisfiktion suohon.
Junta Yamaguchin ohjaama ja Makoto Uedan käsikirjoittama elokuva käynnistyy, kun kahvilanpitäjä Kato (Kazunari Toza) saa viestin itseltään tulevaisuudesta. Paljastuu, että kahvilan televisio ja Katon asunnon monitori ovat yhteydessä ja kahvilasta avautuu näkymä suoraan tulevaisuuteen – peräti kahden minuutin päähän.
Kun juttu paljastuu Katon ystäville, alkaa hillitön säätö, jotta tulevaisuuteen nähtäisiin pidemmälle kuin kaksi minuuttia. Tästä koko sotku muuttuu alati sekavammaksi, mutta otetta ei menetetä missään vaiheessa
Beyond the Infinite Two Minutes on osoitus siitä, kuinka hupsuihin ideoihin kaikki aikaa manipuloivat tarinat pohjimmiltaan perustuvat. Se on minimalistinen, napakka ja viihdyttävä elokuva, jossa ei ole mitään turhaa. Kannattaa jäädä katsomaan myös lopputekstit. (Tuukka Hämäläinen)
3. Sound of Violence
Suomalaisen Alex Noyerin käsikirjoittamassa ja ohjaamassa Sound of Violencessa on erittäin kutkuttava idea. Elokuvan keskiössä on nuori muusikko Alexis (mm. Leftoversista tuttu Jasmin Savoy Brown), joka joutuu lapsena keskelle veristä tragediaa. Tämän seurauksena Alexis alkaa kokea tiettyjä ääniä unenomaisina näkyinä – nimittäin väkivaltaan liittyviä ääniä.
Sound of Violence on etenkin äänellisesti vaikuttava elokuva, kuten aiheeseen sopiikin. Valitettavasti elokuvan tarina ei oikein nouse perusidean tasolle tai saa siitä irti mitään yllättävää. Alexis ajautuu pidemmälle ja pidemmälle jahdatessaan väkivallan äänistä saamaansa trippiä, samalla kun paras ystävä Marie (mm. True Detectivestä tuttu Lili Simmons) yrittää tukea ystäväänsä ”kokeellisessa musiikissaan”.
Noyerin elokuva jakaa varmaankin mielipiteitä sen mukaan, kuinka se jaksaa pitää katsojia otteessaan. Omaan makuuni monet kohtaukset tuntuvat venytetyiltä ja leikkaus on välillä turhaa poukkoilua kohtauksissa, joissa tehokkainta olisi pysyä aloillaan. Toteutus ei siis aivan vakuuta, mutta Noyerissa on potentiaalia omaperäiseksi ohjaajaksi. (Tuukka Hämäläinen)
4. A Pure Place
Ohjaaja-käsikirjoittaja Nikias Chryssosin kulttihämyily A Pure Placesta voi sanoa, että nyt on ainakin riittävän outo meininki!
Jossakin Kreikan edustalla sijaitsee saari, jossa messiaaninen Fust (Sam Louwyck) johtaa puhtautta palvovaa kulttia. Äärimmäisen hierarkkisen lahkon alin kasti ovat lapset, jotka valmistavat ylemmilleen saippuaa, jota eivät itse saa käyttää. Samaan aikaan kerrotaan legendaa siitä, kuinka Fust peittosi koko maailman lian ja toi puhtauden ihmisille.
A Pure Place on unenomainen, kauniisti kuvattu ja erittäin tyylikäs elokuva, joka pakenee minkäänlaista genremääritelmää. Se tuo mieleen Yorgos Lanthimosin elokuvat muutenkin kuin kreikkalaisen miljöön vuoksi, sillä tyylissä on samaa määrittelemätöntä kummallisuutta.
Nuoret keskusnäyttelijät Greta Bohacek ja Claude Heinrich kantavat elokuvaa määrätietoisesti, soundtrack on päräyttävä ja tarinaa ei väännetä turhaan rautalangasta. Tämä on vähintäänkin katsomisen arvoinen. (Tuukka Hämäläinen)
5. The Boy Behind the Door
The Boy Behind the Door tarjoilee selviytymiskauhua omalla twistillään. Tapahtumien keskiössä on kaksi 12-vuotiasta poikaa, Bobby (Lonnie Chavis) ja Kevin (Ezra Dewey), jotka tulevat kidnapatuksi ja yrittävät selviytyä tilanteessa, jossa moni aikuinenkin olisi pulassa.
David Charbonierin ja Justin Powellin esikoisohjaus ottaa useamman riskin, ja lopputulos on sen mukainen. Koko leffan laskeminen nuorten näyttelijöiden Chavisin ja Deweyn harteille paljastuu kannattavaksi riskiksi, sillä kaksikko pärjää hyvin haastavissakin kohtauksissa. Itseasiassa muiden roolien näyttelijät jäävät heihin verrattuna aika tönköiksi.
Siinä leffa sen sijaan kompuroi, että pelkän kidnappauksen ja puukkohipan sijaan se tarttuu vielä synkempiin aiheisiin. Se nyt ei sinänsä ole kiellettyä, mutta kun pelissä on lapsia, pitäisi tarinalla olla oikeasti jotain sanottavaa että näin syvään päähän hyppääminen tuntuisi oikeutetulta. Nyt tuntuu että leffa yrittää vain halvasti shokeerata aiheilla, joilla ei todellakaan pitäisi leikkiä. Mitään kauhuviihdettä suurempaa sanottavaa sillä ei ole.
Tämä on harmi, sillä The Boy Behind the Door on teknisesti hyvin ohjattu, moni kohtaus on intensiivinen juuri oikealla tavalla, ja kuvaus on itseasiassa paikoin hyvin kaunista. Lopulta leffa vaan jättää aika laimean fiiliksen. Myös lukuisia suoria viittauksia Stanley Kubrikin Hohtoon (1980) on vaikea ymmärtää, elokuvilla kun ei tunnu olevan mitään tarinallista tai muutakaan yhteyttä. (Tuukka Hämäläinen)
6. Coming Home in the Dark
Paremmin näyttelijänä tunnetun James Ashcroftin Coming Home in the Dark -debyyttiohjaus on pitkästä aikaa kauhutrilleri ja kostotarina, josta tulee niin henkisesti kuin fyysisestikin likainen ja inhottava olo.
Premissi on simppeli. Opettajapariskunta Alan ja Jill ovat patikoimassa kahden teinipoikansa kanssa Uuden-Seelannin upeissa maisemissa, melkein keskellä ei-mitään. Kesken piknikin pusikosta ilmestyy kaksi epäsiistiä miestä, jotka pakottavat uhrinsa aseella uhaten automatkalle.
Vain noin 90 minuutin mittainen elokuva tuntuu kestoaan pidemmältä, mutta kerrankin hyvällä tavalla. Ashcroftin yhdessä Eli Kentin kanssa kirjoittaman teoksen rytmitys on lähes täydellinen, joten karmea automatka vaikuttaa jatkuvan loputtomiin.
Hirveyksiä tapahtuu yksi toisensa jälkeen, joista ehkä kamalin on miesten syy kidnapata perhe.
Pahisnäyttelijät saavat katsojan ahdistumaan oikeasti ja vakuuttamaan hahmojensa olevan arvaamattomia mielipuolia, jollaisen voisi kohdata kuka tahansa. Uhreja näyttelevien pelko on todellista.
Parhaan roolin tekee Daniel Gillies ykköpahis Mandrakena. Lukuisista oksettavista hirmuteoistaan huolimatta hän saa myös katsojan sympatiat puolelleeen. Tarina on kaikkea muuta kuin suoraviivainen kostokertomus, kuten alla olevasta trailerista voisi luulla.
Coming Home in the Dark on ahdistavuudessaan omaa luokkaansa ja sen yllätysjuonenkäänteet ovat kaikki uskottavia. Leffa toimii sitä paremmin, mitä vähemmän siitä tietää etukäteen. (Aki Lehti)
Lue koko artikkeli: https://muropaketti.com/elokuvat/elokuvauutiset/paahenkilo-harrastaa-seksia-auton-kanssa-katsaus-taman-viikon-night-visions-festivaalin-ohjelmistoon/