Videopelileffojen kalkkunat ja klassikot – osa 1/8: Vuoden 2005 Doom oli hirveä floppi, mutta lopulta positiivinen yllätys

Muropaketin sarjassa arvostellaan kahdeksan suurinta ja tunnetuinta video- tai tietokonepeliin perustuvaa elokuvaa. Uusi arvio on luvassa aina sunnuntaisin. Ensimmäisenä vuorossa on Dwayne Johnsonin tähdittämä Doom, jossa avaruussotilaat lähtevät räiskimään mörkkejä Marsin pinnalle.

FPS-klassikko Doomin (1993) idean voi helposti summata yhteen lauseeseen: yksinäinen avaruusmariini taistelee demoneja vastaan Marsissa ja Helvetissä. Alkuperäisen pelin tarina on myös sen verran simppeli, ettei siitä vielä helposti saa tehtyä kokopitkää toimintaelokuvaa.

Kun käsikirjoittajat (kokematon David Callaham ja Arachnophobiasta tunnettu Wesley Strick) lähtivät sovittamaan Doomia valkokankaalle, täytyi heidän siis kehittää lisää tarinaa ja hahmoja. Jollain ilveellä kuvaajana tunnetun Andrzej Bartkowiakin ohjaamaan elokuvaan ei sitten tosin päätynyt sen paremmin demoneja kuin Helvettiäkään.

Demonijahdin sijaan Dwayne ”The Rock” Johnsonin johtama sotilasjoukko lähtee taltuttamaan salaperäistä infestaatiota Marsin pinnalle rakennetulle tutkimusasemalle. Paikan päällä alkaa pian selvitä, että tutkijat ovat syyllistyneet kyseenalaisiin ihmiskokeisiin muinaisella marsilaisella DNA:lla.

Doomin (2005) hirviöt eivät siis suinkaan ole infernaalisia petoja, vaan pelkkiä tieteellisten kokeiden tuloksia. Kuinka tylsää ja perinteistä!

Koko homma haisee muutenkin alusta lähtien Aliensin (1986) halvalta kopiolta. Mutta kun pettymyksestä pääsee yli, on Doom itseasiassa yllättävän viihdyttävää hömppää.

Leffa sijoittuu melkein kokonaan tutkimusasemaan klaustrofobisiin käytäviin, ja se on selvästi tehty suhteellisen halvalla. Doomissa on kuitenkin viehättävää se, ettei elokuva teeskentele hetkeäkään olevansa mitään b-luokan toimintaleffaa kummempaa.

Pääosassa ovat siis ammuskelu, machoilu ja hiiviskely pimeillä käytävillä. Johnson ja kakkostähti Karl Urban jakavat ylidramaattisia dialogeja, ja pakollinen tutkijahahmo Samantha (Rosamund Pike) latelee tiedehuttua ylimääräisten kromosomien tuomista supervoimista. Mitään ei tarvitse ottaa turhan vakavasti, ja lopulta leffa äityy jopa viiden minuutin kohtaukseen, joka jäljittelee suoraan FPS-räiskintää kuvakulmaa myöten.

Doomin heikoin kohta on valitettavasti hirviöt.

CGI-tehosteet näyttävät tietysti nykykatsojan silmissä todella kehnoilta, mutta myös fyysiset efektit ja mörkkipuvut ovat kömpelöitä ja tylsästi suunniteltuja. Eipä ihme, että elokuva välttelee viimeiseen asti näyttämästä hirviöitä kunnolla. Hahmot vain päivittelevät mörököllien nopeutta, mutta kun vihollinen oikeasti vilahtaa ruudussa, näyttää se lähinnä hitaalta ja kömpelöltä.

Nykykatsojaa voi hämmästyttää myös Dwayne Johnsonin roolitus. Vuonna 2005 nykyinen supertähti näytteli vielä The Rockin nimellä, eivätkä tuottajat olleet vielä ymmärtäneet hänen kykyjään charmikkaana, huumorintajuisena näyttelijänä. Niinpä Johnson onkin päätynyt yrmyileväksi komentajaksi, joka ajautuu lopulta todella kyseenalaisiin tekoihin.

Mitään kovin kriittistä tarkastelua Doom ei tietenkään kestä – etenkään kun toiminnan taustalla möyryää mahdollisimman ärsyttävä taustaraita laimeaa aikalaisrockia. Se on kuitenkin mukavan köykäinen ja teeskentelemätön scifi-leffa, jota katsoessa voi naurahdella hönöille repliikeille ja arvailla kuka kuolee seuraavaksi.

Doomin ystäville on myös lohdutukseksi tarjolla joitakin viittauksia itse peleihin. Elokuvaan on ympätty esimerkiksi peleistä tuttu BFG-tykki, ja pari hahmoakin on nimetty Id Software -pelistudion omistajien mukaan. Eipä tuo ihan kirjaimellista Helvettiä korvaa, mutta on sekin jotain.

Siitäkin huolimatta, että Doom oli lippuluukuilla todellinen floppi, joka ei tuottanut edes budjettiaan takaisin, on Universal jostain syystä tuottanut tänä vuonna elokuvalle jopa jatko-osan. Leffa kantaa nimeä Doom: Annihilation, ja sen kohdalla skipattiin kokonaan teatterilevitys. Varmaan parempi niin.

DOOM (2005)