Supermassive Gamesin kauhuantologiasarjan tuorein osa petraa edeltäjästään.

Julkaisupäivä: 30.10.2020
Studio: Supermassive Games
Julkaisija: Bandai Namco
Saatavilla: PC (Windows), PlayStation 4 (testattu) & Xbox One
Pelaajia: 1 – 5
Ikäraja: 18
Peliä pelattu arvostelua varten: 6 tuntia

Supermassive Games on kaivanut itselleen pelimaailmasta sopivan kolon tehtailemillaan interaktiivisilla kauhupeleillä. Elokuvien ja pelien välimuotoon laskettavat, pelaajan valintoihin vahvasti nojaavat tarinalliset kokemukset ovat kuin kauhumuottiin puserrettuja versioita Telltale Gamesin kehutuista tuotoksista. Vaan aivan kuten sittemmin kuopattu ja ylösnoussut seikkailupelitalo, myös Supermassive Games on vaarassa jumiutua oman konseptinsa uhriksi.

Kauhuantologia The Dark Pictures Anthologyn toinen osa, Little Hope, tarjoaa edeltäjänsä lailla noin viisituntisen elämyksen. Lyhyyden vastapainona on lupaus uudelleenpeluuarvosta, sillä pelaajien tekemät valinnat voivat johtaa tuttuun tapaan päähenkilöiden kuolemiin ja kokonaisten kohtausten missaamiseen. Mutta toisin kuin Man of Medanissa, Little Hopessa polveilevia polkuja tuntuu olevan merkittävästi vähemmän ja valinnoilla kuoleman ulkopuolella pienempi merkitys. Vaihtoehtoisia kohtia sisältävä Curator’s Cut on sentään edelleen mukana, joskin niin ikään vähemmän korostetumpana versiona.

Osasyy taustalla on kerronnan uudenlainen ulottuvuus, joka ei salli aivan samankaltaista porukan irtaantumista kuin antologian edellinen peli. Siten tehtävät valinnat vaikuttavat paljon hienovaraisemmin, vaikka hieman näkökulmasta riippuen myös mahdollisesti merkityksettömämmiltä. Sama koskee oikeastaan hahmojen luonteenpiirteitä ja suhteita keskenään, joiden merkitys näin lyhyessä ajassa jää vähäiseksi. Toisaalta varsinainen juoni on sen sijaan paljon mielenkiintoisempi, monisyisempi ja osin jopa tunteikkaampi.

Little Hope sijoittuu samaa nimeä kantavaan aavekaupunkiin, jonka historia on luotu pitkälti kuuluisten Salemin noitaoikeudenkäyntien pohjalta. Pelaaja eksyy usvan peittämään kyläpahaseen jouduttuaan bussionnettomuuteen, joka jättää neljä opiskelijaa ja näiden opettajan loukkuun näennäisen yliluonnolliseen kuplaan. Outojen näkyjen ja salaperäisen pikkutytön johdattelemana viisikon ainoa reitti eteenpäin on askeltaa yhä syvemmälle kuolleeseen kaupunkiin, jonka menneisyys tuntuu muuttuvan entistä vaarallisemmaksi askel askeleelta.

Kuten antologian edellinen osa, myös Little Hope luottaa kerronnassaan pitkälti kehittäjien rakentamaan mysteeriin. Tällä kertaa pääpaino on juurikin monen sadan vuoden takaisissa noitaoikeudenkäynneissä, joiden ratkaisut alkavat vaania päähenkilöitä. Eri aikakausien vastavuoroisuus sekä menneisyydestä kumpuavat uhat muodostavat pelaajalle varsin herkullisen ja arvaamattoman asetelman, jonka kaikkien salaisuuksien purku saattaa vaatia useampia pelikertoja. Se jättää myös Man of Medania huomattavasti monitulkintaisemman loppufiiliksen.

Omalla kohdalla juurikin tästä mysteeristä muodostui lopulta Little Hopen kiinnostavin osuus, sillä muutoin peli ei tarjoa liioin uutta. Se on myös kauhuna aavistuksen laimeampi, sillä vaikka tunnelma on hetkittäin varsin onnistunut, se luottaa enemmän säikkyihin kuin tasaiseen ahdistukseen. Nämäkin menettävät merkityksen loppua kohden.

Pelillisesti luvassa on sen sijaan täsmälleen samaa kuin ennenkin. Alueita tutkitaan joko kerättävien tiedonmurusten toivossa tai sitten vältellään kuolemista QTE-kohtausten aikana. Jälkimmäisiä on pelaajapalautteen vuoksi hivenen helpotettu antamalla pieni ennakkovaroitus interaktiovaatimuksista, mikä on jakanut pelaajakuntaa kahtia. Pääasiallisesti kuviot eivät ole kuitenkaan juuri muuttuneet vuoden 2015 Until Dawnista, mutta pelattavuus toimiikin tässä tapauksessa lähinnä vain formaattina kerronnalle ja mysteerille.

Sitä on onneksi parannettu Man of Medanista, jonka infernaaliset kontrollit ja bugit tekivät pelistä paikoin pelikelvottoman. Little Hopessa näistä ei ole onneksi jälkeäkään. Hahmojen liikehdinnässä on edelleen viitteitä tankkiudesta, mutta vapaasti liikutettava kamera sekä avarammat tilat auttavat paljon. Ohjaaminen on lisäksi responsiivisempaa, minkä vuoksi hiuksia ei tarvitse repiä päästä kuin korkeintaan kauhusta. Bugeihin tai muihin graafisiin ongelmiin ei tullut sen sijaan törmättyä lainkaan.

Tarjolla on lisäksi tutut Movie Night- ja kaksinpelitilat, joissa elämyksen voi kokea parhaillaan viiden kaverin kera. Yhdessä koettu kauhu on keskivertoa nautinnollisempaa, minkä ohella Little Hopen mysteeri on omiaan herättelemään kiivaita spekulaatioita tapahtumien todellisuudesta.

The Dark Pictures Anthology: Little Hope parantaa edeltäjästään kerronnallisesti ja teknisesti, mutta menettää uudelleenpeluuarvoaan entistä tiiviimpänä kokemuksena. Saman kaavan pyörittäminen käy myös pelillisesti hivenen virikkeettömäksi, joskin eipä niistä kliseistä poiketa tuolla leffakauhun puolellakaan. Jossain vaiheessa on silti kysyttävä, milloin näitäkin tapittaisi ennemmin omassa rauhassa töllöstä kuin käsi jatkuvasti ohjainta hapuen.

THE DARK PICTURES ANTHOLOGY: LITTLE HOPE

”Little Hope tarjoaa nimensä mukaisesti pientä toivoa The Dark Pictures Anthologyn myöhemmille peleille.”

Lue koko artikkeli: https://muropaketti.com/pelit/peliarvostelut/arvostelu-little-hope-on-man-of-mediania-parempi-kauhupeli-mutta-the-dark-pictures-anthology-ei-vielakaan-osu-napakymppiin/