Arvostelu | Superhot: Mind Control Delete on yhden idean toimintapeliksi vallan pätevä, mutta 10 tuntia sitä on kyllä jo liikaa

Kehuttu aikaräiskintä Superhot muuttuu uudessa itsenäisessä jatko-osassa entistä uusiokäyttöisemmäksi.

Julkaisupäivä: 16.7.2020
Studio: Superhot Team
Julkaisija: Superhot Team
Saatavilla: PlayStation 4, PC (Windows, testattu) & Xbox One
Pelaajia: 1
Ikäraja: 12
Peliä pelattu arvostelua varten: 8 tuntia

Vuonna 2013 osana 7 Day FPS Challenge -haastetta syntynyt Superhot (Muropaketin arvio vuodelta 2017 täällä) innovoi räiskintäpeligenreä muuttamalla pelaajan käsityksen ajasta. Indiehitti Braidia mukailleen pelin aika eteni samaa tahtia pelaajan kanssa, joten paikallaan pysyessään niin viholliset kuin näiden ampumat luodit jähmettyivät sijoilleen odottamaan pelaajan seuraavaa liikettä. Tämän yksinkertaisen idean ympärille luotiin kutkuttava ja visuaalisesti näyttävä räiskinnällinen ongelmanratkontapeli, joka saatiin myös myöhemmin VR-laitteille.

Superhot: Mind Control Delete on tuon projektin jatkojalostuksesta syntynyt itsenäinen laajennus, jota on kehitetty joulukuusta 2017 lähtien. Hiljattain virallisen julkaisun saanut peli poikkeaa emostaan tarjoamalla entistä enemmän sisältöä sekä uudelleenpeluuarvoa tukevan proseduraalisen rakenteen. Käsittelyn seurauksena kadotetaan tosin alkuperäisen peliälyyn nojaava pähkäily, mutta muutoin punaisten kristallivihollisten eliminoiminen ei ole ollut koskaan näin monipuolista.

Esikuvansa lailla Mind Control Deletessä on tarinallinen siivu, joka on piilotettu lyhyisiin epämääräisiin viesteihin ja muualle peliin kätkettyihin salaisuuksiin. Hakkeriteemainen kerronta tuntuu tosin vähän turhankin korkealentoiselta, jotta siitä saisi kunnon otetta, mutta eittämättä siitä löytynee innokkaimmille samanlaista viehätystä kuin näennäisen tarinattomissa Five Nights at Freddy’s -peleistäkin.

Tarina ei ole kuitenkaan jutun juoni.

MCD on nerokkaan idean ympärille rakennettu räiskintäpeli, jonka vetovoima on juuri sen yksinkertaisuudessa. Pelaajan liikkeisiin sidottu aika saa tämän tuntemaan todelliseksi toimintasankariksi, kun aseistetut viholliset toisen perään kukistetaan mitä arkisimpiin esineisiin tukeutuen hyödyntämällä ympäristöä ja väistämällä luoteja kuin Neo Matrixissa.

Annetaan esimerkki.

Tehtävä alkaa konttorista. Vieressäni punaista hohkava vihollinen on juuri syöksymässä nyrkit ojossa päin ja hänen takanaan toinen vastustaja on sihtaamassa haulikkoaan minua kohti. Katson nopeasti ympärilleni – pelin sisäisessä ajassa on ennättänyt kulua vasta muutama millisekunti. Sitten tempaisen pöydällä lojuneen kahvikupin kohti haulikkomiestä ja survaisen heti perään lyijykynän lähestyvän nyrkkijunkkarin pleksiin. Ensiksi mainittu hätkähtää kupposesta ja heittää kaksipiippuisensa ilmaan, kun taas jälkimmäinen pirstaloituu pienemmiksi kristalleiksi. Askel, kaks ja nappaan edelleen ilmassa olevan haulikon käsiini. Nyt jäljellä oleva aseista riisuttu vihollinen tuijottaa vuorosuin oman haulikkonsa piippua. Painan liipaisinta.

Todellisuudessa tämä tapahtumaketju on ohi alle sekunnissa, mutta pelattuna se kestää muutaman pidempään miettiessäni optimaalisinta keinoa selviytyä altavastaisesta tilanteesta. Kaksikon jälkeen huoneeseen syntyy pian jo uusia vihollisia, eikä haulikossakaan ole enää ammuksia, joten improvisaatio jatkuu, kunnes joko minä tai määrätty vihollismäärä on kukistettu.

MCD:n kentät on jaettu noodeihin, jotka itsessään koostuvat muutamista satunnaisesti valituista kartoista. Yhteensä pienehköjä tasoja on noin kaksikymmentä, mikä tuntuu aluksi kattavalta, mutta ryhtyy nopeasti toistamaan itseään. Suurimmassa osassa kartoista on lisäksi omat juustokolot, jossa oleskelemalla viholliset voi houkutella luokseen ilman suurempaa pelkoa, mistä syntyykin pelin suurin ongelma.

Alkuperäinen teos koostui nimenomaan tarkkaan suunnitelluista aivopähkinöistä, jotka vaativat rajallisten resurssien hyödyntämistä maksimaalisella tavalla. Mind Control Deletessä viholliset saapuvat kenttiin satunnaisesti, joten niitä ei ole missään vaiheessa suunniteltu pelattaviksi tietyn tavoin. Tämä toki sallii vapauden ja lisää uudelleenpeluuarvoa, mutta se muuttaa kokemuksen samalla älypelistä likemmäksi perinteistä räiskintää. Pahimmillaan pelaaja joutuu jopa odottamaan uusia vihollisia syntyviksi, mikä on omiaan karistamaan tiukan toimintasankarin viitan harteilta.

Odottelu ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö pelaaminen olisi hauskaa – päinvastoin. Vihollisten aseistariisuminen arkipäivän varusteilla ja näiden omien aseiden kääntäminen näitä vastaan on kerta toisensa jälkeen nautinnollista. Vihollistyyppejä on myös muutamia erilaisia – mukaan lukien kuolemattomia pomovastuksia – mitkä piristävät hieman toimintaa ja pakottavat muuttamaan taktiikoita. Tämä voi tosin johtaa toisinaan hieman epätasapainoisiin aloituksiin, kun satunnaisgeneraattori loihtii kolme aseistettua ja luotipilviksi räjähtävää vihollista heti pelaajan naaman eteen.

Erilaisten vihollistyyppien ohella myös pelaaja voi päivittää itseään paremmaksi. Kenttien aluksi valittavat ytimet määrittelevät tämän pohjimmaisen lahjan, jotka vaihtelevat esimerkiksi ylimääräisistä hipareista rynnistykseen tai heitetyn katanan kutsumiseen takaisin. Tasojen välillä aktivoitavat hakkeroinnit parantavat joko näitä ydinkykyjä tai antavat muita etuja, kuten jokaisen tason alkuun saatavan aseen, luotien kimmotuksen takaisin tai muuttamalla kaikki heitetyt esineet kranaateiksi. Näitä kykyjä ei voi kuitenkaan valita aina mieleisekseen, vaan valinnan joutuu tekemään kahden satunnaisesti valitun hakkeroinnin välillä.

Superhot: Mind Control Delete tarjoaa pelattavaa kevyesti noin kymmeneksi tunniksi, jos juonen haluaa nuohota loppuun saakka. Pelattavuus itsessään ryhtyy tosin toistamaan itseään jo reilusti tuota ennen, sillä puhtaana räiskintäpelinä Superhotin uudenlainen idea ei kestä yhtä hyvin aikaa. Tämä ei tee lopputuloksesta kuitenkaan suoranaisesti huonoa – etenkään pienemmissä välipaloissa – mutta se ei myöskään ole aivan yhtä peliälyä stimuloiva kokemus kuin alkuperäisteos.

SUPERHOT: MIND CONTROL DELETE