”Epätasainen, buginen ja liian vähän uudistuksia” – Arvostelu | Oddworld: Soulstorm on selkeä pettymys

Pitkään odotettu Oddworld: Soulstorm jää uudistuksiltaan latteaksi, ja raivostuttavat pikkubugit ja suunnitteluvirheet turhauttavat pelaajaa. Vaikka Soulstorm pääasiassa toimii, on se Oddworld-sarjan osana selkeä pettymys.


Julkaisupäivä: 6.4.2021
Studio: Oddworld Inhabitants
Julkaisija: Oddworld Inhabitants
Saatavilla: PC (Windows), PlayStation 4 & PlayStation 5 (testattu)
Pelaajia: 1
Ikäraja: 12
Peliä pelattu arvostelua varten: 12 tuntia


Oddworld on yksi legendaarisimmista kulttipelisarjoista. Oddworld: Abe’s Oddyseestä vuonna 1997 käynnistynyt sarja heräsi henkiin vuoden 2014 kehutulla Oddworld: New ’n’ Tasty! -uusintaversiolla, ja viime vuosina pelisarjaa on pidetty hengissä muun muassa aiempien pelien HD-päivityksillä Nintendo Switchille.

Huhtikuun alussa ilmestynyt, pitkään odotettu Oddworld: Soulstorm on kuitenkin ensimmäinen ”uusi” Oddworld-peli 15 vuoteen. Nimellisesti sekin on uusintaversio perustuen vuoden 1998 Oddworld: Abe’s Exoddukseen, mutta kyseessä on kuitenkin selvästi itsenäinen, niin pelillisesti kuin tarinallisestikin laajempi peli kuin lähdeteoksensa.

Oddworld: Soulstorm julkistettiin jo vuonna 2015, ja sitä on siis haudottu pitkään. Odotukset ovat kasvaneet samassa tahdissa pelistä tehtyjen paljastusten ja lupausten kanssa, ja Soulstormilla onkin aika paljon todistettavaa.

On paikallaan sanoa, että olen pitkäaikainen Oddworld-pelaaja, ja aloitin sarjan seuraamisen jo aikanaan PS1:llä Abe’s Oddyseestä. Arvosteluni tulee siis siltä pohjalta, miltä kaikkia Oddworld-pelejä kahlannut pelisarjan fani lähestyy Soulstormia.

Tältä pohjalta onkin perin ikävä todeta, ettei Soulstorm lunasta lupauksiaan. Se jää keskinkertaiseksi, ja häviää vertailussa useimpien edellisten Oddworld-pelien rinnalla.

Soulstormin tarina käynnistyy heti New ’n’ Tasty! -pelin jälkeen. Mudokon-rodun sankari Abe on vapauttanut Rupture Farmsin työläiset orjuudesta, mutta Oddworldin julmimmat salaisuudet alkavat vasta valjeta hänelle. Salaperäisten vihjeiden johdattamana Abe lähtee vapauttamaan muita Glukkoneiden orjuuttamia Mudokoneja ja selvittämään omaa kohtaloaan.

Tarinaan on Soulstormissa panostettu hieman enemmän kuin edeltäjässään, mutta pääpaino on edelleen pelaamisella. Peliä on luonnehdittu 2.5D-tyyliseksi, eli tasohyppely tapahtuu kaksiulotteisilla tasoilla, jotka kuitenkin limittyvät ja lomittuvat kolmiulotteisessa maailmassa. Tuttuun tapaan pelissä ratkotaan pulmia, pelastetaan Mudokoneja ja vältellään verenhimoisia vartijoita.

Soulstorm on tuntuvasti edeltäjäänsä laajempi ja pidempi, mutta tärkeimmät uudistukset liittyvät varusteisiin. Ensimmäistä kertaa Abe voi kerätä erilaisia resursseja, valmistaa monenlaisia varusteita ja jopa taistella pahiksia vastaan entistä aktiivisemmin. Mudokonit pääsevät yhä helposti hengestään, mutta ainakin vihollisia voi tainnuttaa, sitoa ja räjäyttää tuusan nuuskaksi, jahka varusteita saa käsiinsä.

Alkumetreillä Oddworld: Soulstorm on vaikuttava pelillisesti, visuaalisesti ja tunnelmaltaan. Kaikki tuntuu suurelta ja eeppiseltä, samaan aikaan tutulta ja uudelta.

Positiivinen ensivaikutelma alkaa kuitenkin pian rapista. Pitkän kehityksen hedelmät eivät lopulta uudista pelityyliä niin paljon kuin kuvittelisi ja toivoisi, vaan Oddworld tuntuu monin paikoin turhankin tutulta. Entistä laajempi pituus myös tarkoittaa, että pelissä on monia hyvin samankaltaisia kohtauksia ja turhan paljon toistoa.

Toisaalta taas jotkut uudenlaiset kohtaukset tuntuvat rasittavan hallitsemattomilta – esimerkiksi kaukaista seinää kiipeävien Mudokonien puolustaminen vartijoilta on (toisella kerralla) sekavaa sähläämistä, kun yrittää pitää hengissä Aben, hänen seuraajansa ja kaukana kiipeävät toverit. Seuraajia voi myös periaatteessa käyttää hyväkseen antamalla heille varusteita, mutta pelaaja ei voi luottaa, että Mudokonit osaisivat puolustaa itseään. Ominaisuus jää siis vähän puolivillaiseksi.

Pelisuunnittelussa ei myöskään ole päästy eroon pullonkauloista, jotka vaivasivat varhaisempia Oddworld-pelejä. Jotkut kohtaukset ovat heittämällä vaikeampia kuin toiset, eikä vaikeusaste kasva hallitusti. Tämä turhauttaa helposti, etenkin kun vaihtoehtoisia etenemistapoja ei monissa kohtauksissa käytännössä ole.

Varustejärjestelmässä taas turhauttavaa on, että kaikki pelin tasot ovat itsenäisiä kokonaisuuksia. Aben keräämät resurssit ja varusteet siis nollautuvat tasojen välillä. Jos haluaisi koluta pelimaailman tarkkaan ja varustautua tulevia haasteita varten, joutuu pettymään. Varustejärjestelmä ei lopulta tarjoakaan sellaista etenemisen vapautta ja uusia mahdollisuuksia, joita se teoriassa voisi tarjota.

Kaiken kukkuraksi peliä vaivaavat lykkäyksistä ja päiviryksistä huolimatta monet bugit.

Bugit eivät ole suuren suuria, mutta niihin törmää jatkuvasti. Mudokonien pelastamiseen vaadittava portaali katoaa pysyvästi, Aben seuraajat katoavat ladatessa, hallintaan otettu vihollinen jäätyy ilmaan ja sen sellaista. Pelaaja voi joutua toistuvasti latailemaan tuoreinta checkpointia uudelleen toivoen ongelmien korjautuvan. Tallennusjärjestelmä on lisäksi automaattinen, ja tarjolla ovat vain vaihtoehdot ladata checkpoint tai aloittaa koko pitkä taso alusta. Bugien ilmestyessä voi siis esimerkiksi joutua hylkäämään seuraajia, joita ei vain saa pelastettua.

Myös äänet bugailevat, äänentasot heittelevät ja jotkut äänet tuntuvat katoavan ja ilmestyvän takaisin mielivaltaisesti. Jostain syystä myös tarinaa taustoittavia radiolähetyksiä on laitettu kuulumaan liian vaimealla volyymilla meluisten kenttien keskelle, eikä niitä ole tekstitetty.

Enimmäkseen Soulstorm toki toimii ihan sujuvasti. Ohjaaminen tosin on hetkittäin vähän epätarkkaa, etenkin kun pitäisi hypätä juoksun kesken kielekkeelle tai muuta tarkkaa ajoitusta vaativaa. PlayStation 5:n DualSense-ohjaimesta otetaan jonkin verran iloa irti haptisen värinän ja adaptiivisten liipasinten muodossa, mutta muuten Soulstorm ei tunnu uuden sukupolven peliltä. Se kyllä lataa PS5:llä kiitettävän nopeasti.

Oddworld: New ’n’ Tasty! oli uusintaversio, ja sen odottikin seurailevan orjallisesti Abe’s Oddyseen jalanjäljissä. Soulstormin kohdalla näytti sen sijaan mahdolliselta, että Oddworld Inhabitants -studio lähtisi oikeasti kehittämään tuttuja kaavojaan eteenpäin.

Lopputulos ei kuitenkaan ole mikään harppaus eteenpäin. Pikemminkin se on sellainen pieni askel, jonka Abe ottaa hiipiessään.

Oddworld: Munch’s Oddysee (2003) ja Oddworld: Stranger’s Wrath (2004) uudistivat aikanaan Oddworld-sarjaa uusiin suuntiin paljon voimakkaammin kuin Soulstorm. Studion nykyinen linja näyttääkin olevan perinteisten kaavojen toistaminen kevyillä lisäominaisuuksilla. Suuria riskejä ei oteta, joten peli ei myöskään nouse suuriin korkeuksiin.

Tarinallisesti Oddworld on sentään ennallaan. Pääkehittäjä Lorne Lanningin alusta asti ajama riistokapitalismin kritiikki ja satiirinen tyyli ovat jopa entistä voimakkaampia – onhan lopultakin kyse poljettujen työläisten kapinasta epäinhimillisiä, moraalittomia johtajia vastaan. Valitettavaa vain, että sinänsä kiinnostava tarina tuntuu hautautuvan muiden ongelmien ja puutteiden alle.

Lopputulemana on siis aika keskinkertainen peli, joka tuntuu Oddworldilta, mutta ei nouse pelisarjan parhaimmistoon oikein miltään osin. Kehittäjien toivoisikin tekevän seuraavaksi jotain oikeasti uutta. Oddworldin maailmassa on valtavasti potentiaalia, jota ei ole vielä lunastettu.

ODDWORLD: SOULSTORM

”Oddworld: Soulstorm ei uskalla uudistaa pelisarjaa tarpeeksi.”

Lue koko artikkeli: https://muropaketti.com/pelit/epatasainen-buginen-ja-liian-vahan-uudistuksia-arvostelu-oddworld-soulstorm-on-selkea-pettymys/

Aiheeseen liittyvät artikkelit